Blur: The Ballad of Darren

Blurin yllätyslevy kahdeksan vuoden tauon jälkeen on ennen kaikkea iloinen yllätys. Siinä missä vuoden 2015 Magic Whipissa hämmästytti eniten, miten kitaristi Graham Coxon oli onnistunut kursimaan hajanaisista, sattuman kautta tapahtuneista jamisessioista uskottavan täyspitkän, nyt on helppo häkeltyä saumattomasta bändikemiasta, jota The Ballad of Darren pursuaa.

Hyvänä esimerkkinä tästä olkoon, että vaikka Damon Albarnin kryptiset sanoitukset käsittelevät surua, menetystä ja haavoittuneita ihmissuhteita, levy ei silti tunnu surulliselta. Ei, vaikka se on aikuisen Blurin soittama raukea ja keskitempoisuutta syleilevä tunnelmapala. Yhdessä soittamisen riemu on mahtava voimavara silloinkin, kun musiikki itsessään ei varsinaisesti tihku energiaa.

Kolmikko Coxon-Alex James-Dave Rowntree koristelevat taidokkaasti Albarnin Gorillaz-kiertueella säveltämät laulut tuomalla niihin syvyyttä ja ulottuvuuksia, joita Albarn ei kenties niissä tiennyt olevankaan. Esimerkiksi Russian Strings nousee tavanomaisuudesta tavattoman kauniiksi Coxonin tyylitajuisen koristelun ansiosta.

St. Charles Squaren särörunttaus on oikeastaan ainoa hetki, joka muistuttaa 1990-luvun Blurista - ja 1970- ja 1980-luvun vaihteen David Bowiesta. Onneksi albumin alkupuolen hieman ripeämpi pop-lähestyminen auttaa maalailevampaa materiaalia pärjäämään kokonaisuudessa. Se avittaa The Ballad of Darrenia lunastamaan Magic Whipilla ilmaan leimahtaneet odotukset täysiverisestä Blur-albumista oikeastaan aika mainiosti.