Tinyhawk & Bizzarro: Nekorok

Humu Records

Viime vuoden lopulla, kesken pahimpien adventtikiireiden ja kaiken muun häsäämisen, löysin varoittamatta musiikillisen keitaan. Instrumentaalikappale Yorokobi kirjaimellisesti pysäytti allekirjoittaneen pariksikin hetkeksi kuuntelemaan, siis todella kuuntelemaan, uuden yhtyeen tekemisiä. Tinyhawk, aka Jenni Kinnunen, ja Bizzarro tuntuivat löytäneen yhteisen sävelen surfahtavan kitararockin kohisevilta aalloilta ja kokonaista pitkäsoittoa luvattiin seuraavaksi kevääksi.

Odotin aikani instrumentaalialbumia saapuvaksi, mutta sainkin vain pari sinkkua lisää. Eikä siinä mitään, sillä viimein todeksi tulleen pitkäsoiton nimibiisi Nekorok on kauniin kuulas siivu, kun öiseen preeriamenoon sujahtaa mukaan modernimpaa vibaa, soundia ja rytmiä. Krautahtavan rockin jyrnytys ja ambientinkin läheltä viistävät synamaiset äänet on luotu ties millä värkeillä ja välineillä, mutta tärkeintä onkin nyt kuulaus, kirkkaus, yllätyksellisyys, eikä se kuinka koukerot, koristeet ja kaaret on alkujaan tuotu tähän maailmaan.

Sinkuista jälkimmäinen, Uji, kuullaan levyllä juuri em. numeroa aiemmin ja yhdessä biisikaksikko kasvaa (vinyylin) eri puoliskojen loistavaksi jakolinjaksi. Värikäs Uji kun tavallaan johtaa Nekorokin vieläkin rohkeampien sävyjen kirjoon, josta voi aistia vaikkapa kirsikkapuistojen loistoa. Moiseen ajatuksia saattaa rohkaista myös ainakin osittain japaninkieliset kappaleiden otsikot, mutta mitään selkeää idän ja lännen, pohjoisen ja etelän napakeskeisyyttä albumista on tarpeetonta etsiä. Surfahtava kitararock on musiikkia, jonka avulla kukin kuulija saa taatusti omanlaisiaan kokemuksia, mielleyhtymiä ja ajatuksia.

Ilmansuunnat risteilevät Umin westernmäisistä kitarasoundeista ja samaan aikaan aasialaisista rakenteista, enkä sulkisi kotoista pohjoistakaan pois vaikutteiden listalta. Hachi-GO! saattaa olla retki vilkkuvan pelihallin läpi, tai poikkeuksellisen riehakkaan bingoillan päätös paikallisessa pubissa – jossain. Spagettia lautaselle nostava Yorokobi tekee morriconet, astumatta silti askeltakaan lähemmäs saluunaa – tai paikallista Chinatownia. Sävyjä riittää, väreissä löytyy, makuja on lukemattomia, mutta tärkeintä on Nekorokin kyky tehdä tästä kaikesta jotain uutta.

Minulle Nekorok näyttäytyykin osapuilleen loputtomana inspiraationlähteenä. Kymmenen kappaletta ja noin 40 minuuttia sujahtaa kerran toisena jälkeen kuin tuosta vaan, ajan venyessä, tasoittuessa ja tavallaan kai kadotessaankin. Levyn fiilis on positiivinen, nostattava, jopa keväinen, vaikka joitain melankolisiakin juonteita toki seassa kuullaan.