Julia Vuorinen & Pekka ”O Diabo” Virtanen: O Gosto de ser Triste – viiltoja sydämen

TiluLilu Records

Rakkaus tekee meistä kaikista mielipuolia, totesi eräs kuuluisa viisas aikoinaan osuvasti – ja luultavimmin tuohon samaan johtopäätökseen on päätynyt melkoinen joukko muitakin ihmisiä aikojen saatossa. O Gosto de ser Triste – viiltoja sydämen -albumi tutkailee monin sanoin ja tavoin sydämen asioita, vaan musiikin muoto on tällä erää hivenen poikkeava.

Julia Vuorinen & Pekka ”O Diabo” Virtanen muodostavat ydinduon, joka esittää perinteistä portugalilaista kansanmusiikkia, fadoa. Perinteisen fadon ydinlankoja ovat kaipuu, kaiho, koti-ikävä, melankolia ja nostalgia, jotka oikeissa käsissä räiskyvät kiihkoa, intohimoa ja latinalaista temperamenttia. Onneksi suomalaiset eivät yritä muuntua latinalaisiksi, vaan tarjoavat omanlaisensa näkemyksen ja tulkinnan fadosta. Eli laulusarja ei pyri toistamaan suoraan ja uskollisesti jotain mahdotonta, vaan toimii omanlaisensa peilin tavoin.

Tunnustan suoraan kokeneeni puhdasta rimakauhua, kun lähdin tutustumaan tähän luonteikkaaseen albumiin, joka toimi allekirjoittaneelle samalla pikakurssina fadon salaisuuksien pariin. Sävellykset ovat lähtöisin eri kynistä, mutta kaikki kootaan onnistuneesti yhteen Mikko Kalliomaan sovituksin, Rauli Nordbergin sanoitusten siirtäessä kaukaisten rantojen tuntoja lähemmäs kivikkoista pohjoista.

Fado Socorro kärvistelee lemmen haaveisiin vangitun sielun voimaa, Vuorisen puristaessa sydänverta yllättävänkin vähäeleisesti. B-puolen avaava Tuska riepoo ottaakin sitten kovemman otteen sydänalasta ja samalla tulkinta nopeutuu, siirtyen kuin huomaamatta lähemmäs ihoa. Tässä ja monissa muissa levyn kohdissa Vuorinen & Virtanen -duo reagoi hetkeen taianomaisesti, kääntäen tarinasta esiin yhä uusia ja uusia aukeamia. Akustinen kitara ja maltillisesti soittava rytmipuoli hoputtaa verta kiertämään, avaten samalla eteensä tilaa. Valokeilassahan on lopulta laulu ja sen rinnalla monin eri roolein taituroiva kitara, kuten fadossa kuuluukin olla.

Sydän voi kärsiä monin tavoin ja Conquistador tunnustaa kullan kirouksen ja uuden maailman ryöstämisen vääryydet, mutta vapautusta synneistä ripittäytyminen ei suo. Muiden kansojen orjuuttaminen saattoi olla hetkellisesti ’oikein’, kun halusi kuulla vain tietyt äänet, mutta vääryys ei muutu miksikään aikojen kuluessa. Ikävää on todeta, että sama pätee niin menneisiin kuin nykyisiinkin aikoihin, koska ihmisen perusluonto ei vain muutu. Katumuskin on yksi osa fadon värikästä draaman spektriä.

Melankoliaa huokuu myös puolittaiseksi aavetarinaksi tulkittava Cabo da Roca, jonka kaipuu on hengeltään toismaailmallista. Onko kertoja onnellinen vai onneton, vai kenties vain omia ajatuksiaan näkyihin vertaava pohtija? Kuulijan vastuu on jälleen suuri, mutta samalla tulkintojen moninaisuus askarruttaa mieltä. Vinho Verde de Coimbra on taas mitä viehättävin rakkaudentunnustus viinille, joka on aikojen alusta saakka ollut sydänsurujen oiva lääke.

Öisen svengaava Fadovillikissa muistuttaa menneistä suomi-iskelmistä, joihin haettiin lattarivibaa ja Ei koskaan viistää myös todella liki pohjoista melankoliaa. Kaikkea leimaa kuitenkin rahdun vieras ja miellyttävän eksoottinen soundi, kiehtova ajatusmaailma, toisenlaisten rantojen kaukaiset kohinat. En väitä fadon syntyneen kaukana pohjoisessa uudelleen, mutta jotain äärimmäisen ainutlaatuista olen silti päässyt mielestäni todistamaan.