The National: Laugh Track

4AD

The National tekee melkoisen tempun, sillä juurihan New Yorkin indierock-ylpeys julkaisi edellisen albuminsa loppukeväästä. The First Two Pages of Frankenstein osoittautui terhakaksi ja pirteäksi levyksi, jolla kipinänsä löytänyt The National nosti rimaa seuraaville julkaisuille. En olisi monen muun tapaan arvannut, että seuraaja saapuisi näin nopeasti.

Kansikuva viittaa siihen, että vain muutaman kuukauden päässä toisistaan julkaistut levyt ovat sisarteoksia, onhan uusi kansikuva periaatteessa versio toisesta – tai miten päin tahansa. Kaikki alkoi kulkemaan omaan suuntaansa kuuleman mukaan alkukesäisestä soundcheckistä, jossa yhtye nopeasti improvisoiden loi uuden kiekon päätösraidan Smoke Detector. 12 minuutin jättiläisestä trimmattiin alle kahdeksanminuuttinen titaani, joka ei vaikuta menettäneen unssiakaan alkuperäisestä potentiaalistaan.

The First Two Pages of Frankenstein -levyn sessioista oli jäänyt runsaasti yli materiaalia, jolle bändi oli ehtinyt hakea muotoja jo albumin julkaisua odotellessa. Niinkin aikaisin kuin kesällä 2022 tulevalta levyltä ulos jääviksi tiedettäviä kappaleita ryhdyttiin kehittämään keikoilla eteenpäin, joten Laugh Trackin monet osat ovat hakeneet muotonsa jo ennen edellisen albumin ilmestymistä.

Kahta levyä erottaa toisistaan perustavanlaatuinen sävyero. Siinä missä ensimmäinen albumi on nähtävissä tyytyväisenä, rauhallisena ja seesteisenä joukkona raitoja, on sen sisarus jotain muuta. Frankensteinin kanssa toki välillä räiskyi, mutta Laugh Track tuntuu suorastaan kukoistavan ja kukkivan rosoisemmin neulotuista saumoistaan, yllättäen esiin kumpuavista musiikillisista siirtymälinjoista sekä monenlaisista kipupisteistä.

Musiikillisesti tapahtuu paljon ja kaikenlaista, mutta samalla uusi levy on intiimimpi. Teksteissä on lähes aina vain sinä ja minä (you, I), koska siitähän kaikessa on lopulta kyse: sinusta ja minusta, yksilöiden välisistä suhteista. Kuka nauraa ja kenelle? Onko sillä väliä, jos koko naururaita on tehty vain arjen turruttavan tylsyyden peittämiseksi. Entä kuinka kulissit voivat toimia, kun yleisö ymmärtää koko touhun tarkoituksen, tai vähintäänkin kertoja oivaltaa elämän salaisuuksista pari kovaa faktaa? Tuttuun tapaan Matt Berningerin tekstit eivät selitä asioita puhki, mutta saavat mielen askartelemaan palasten parissa.

Menevä Deep End (Paul’s in Pieces) ja illan hämärissä liitävä Dreaming löytävät taivaalta uusia tähtiä. Seitsenminuuttinen Space Invader näkee taivaiden muuttuvan uhaksi, yhden vitsaillessa ja toisen kiepauttaessa pallosta tyystin arvaamattoman kierteen. Arvaamattomuus onkin yksi levyä leimaava teema, tarinoiden henkilöiden etsiessä erilaisia paikkoja, asioita ja pisteitä.

The First Two Pages of Frankenstein yllätti kiistatta voimallaan. Laugh Track yllätti tietysti silkalla ilmestymisellään, mutta myös rakenteidensa kehittyneemmillä osilla. Tavallaan bändi menee vuoden toisen albumin joillain kaistoilla jo ’liiankin pitkälle’, mutta ehkäpä se on nyt helpompaa, koska Laugh Track täydentää ensimmäistä puoliskoaan, ollen mahdollisesti Frankensteinin viimeinen puuttuva osa.