Paha-Viitanen: Perilliset

Humu Records

Rockin alkuvoimaisuudesta on tullut paasattua toisinaan ehkä tarpeettomastikin, mutta tässä olisi taas yksi elävä osoitus tuon voiman kiistattomasta kahlitsemattomuudesta. Paha-Viitanen näet nuijii ja rouhii rockin murikoita niin riffikkäillä, paukkuvilla ja säröisillä värkeillä, ettei mitään rajaa. Yksitoista numeroa, yksitoista onnistumista ja helkutinmoinen määrä angstia annosteltuna nyrkkiin sopiviin annoksiin.

Rosoisin mahdollinen garage on mainio alkupiste, mutta maanisen punkin raivokkuus on myös otettava huomioon, kun näitä pelikarttoja yrittää hahmotella liitutaululle. Psychobilly tuli mainittua jo alkuvuodesta ilmestyneen Huumeita-sinkun yhteydessä, eikä mm. Avaruussoturin balladi ole juuri sivummassa tuolta Amerikan preerioiden halki kiemurtelevalta kinttupolulta. Raivo ja ahdistus jalostuvat, kun Syöttöporsas hilluu onnensa (tunkion) kukkulalla ja Psykoosikänni on niin hauskaa, että naamalle vääntyvä irvistys on hymyä. Sen on pakko olla.

Yksi osanen kaavan repaleisuuteen taipuvaisesta reunuksesta on tietysti mustin mahdollinen huumori, jonka rintamalinjoja on toisinaan haastavaa havaita. Että sanotaanko tuo ja tuo nyt kuinka ’tosissaan’, ja mihin ihmeeseen tuossakin viitataan? Kukkahattutädit haukkovat taatusti henkeä, samoin kuin sivistyneempään ja sileämpään soundiin tottuneet nirppanokat – ja juuri näin Paha-Viitanen taatusti haluaakin profiloitua, tai sitten trion häijyssä pilkkeessä on vain sattuman sorkintaa seassa. Mistäs näistä tietää ja mitä sillä toisaalta on väliä, kun Perilliset toimii kuin aseman kolmipyttyinen vessakoppi.

Paha-Viitanen veivaa kuolemankonettaan virne naamatauluillaan ja bluespohjainen kitararock on mukiloitu, kolaroitu, raastettu ja potkittu niin lommoille, ettei tässä voi kuin todeta: täydellistä! Näinhän sen pitikin mennä, että takalistossa tuntuu, sormiin tarttuu tikkuja ja rintalasta anoo armoa iskusateessa. Perilliset vie maanisen alkurockin oman garagensa luvattuun maahan, eikä siihen kulu 40 vuotta, ei edes 33 minuuttia.