Janne Westerlund: Talvikaravaani

If Society

Janne Westerlund on monesta yhteydestä tuttu mies. Circle mainitaan tietysti aina, mutta myös loistavat Pharaoh Overlord ja Plain Ride on hyvä mainita artistin mittavia ansioita listatessa. Soolotuotantonsa puolella Westerlund on kulkenut folkimman soundin poluilla ja vuoden 2012 Oran-soolopitkäsoitto on toiminut eräänlaisena ohjenuorana myöhemmille tallenteille.

Soundillisesti Talvikaravaani jatkaakin edeltäjiensä linjoilla, pääosin akustisen ja folkahtavan soundin saadessa silloin tällöin sähköistä tukea. Eihän niitä kuvajaisia tietenkään liian kauniiksi sovi jättää, sillä artisti on aina pyrkinyt teksteissään kovaan realistisuuteen, jota unenomaiset, ehkä jopa näynomaiset, väläykset ja kohtaukset värittävät. Itä, länsi, pohjoinen, etelä – näillä sanoilla on harvoin ollut todellista painoarvoa Westerlundin musiikissa, tai ainakaan mitenkään kovia rajoja piirtävää valtaa.

Talvikaravaani kulkee siis edeltäjiensä ratojen läheltä, mutta jokin on muuttunut. Kieli on nyt suomi, minkä myötä tekstit ovat suorempia – vai onko kieli vaihtunut suomeksi, koska niukat tekstit ovat näin kovia ja suoria? Mene ja tiedä, mutta lopputulos on parhaimmillaan hyytävän puhuttelevaa ja tehokasta, eikä tuon saavuttamiseen tarvita dylanmaisia sanaröykkiöitä kaikkea alleviivaamaan.

Talvikaravaani näkee nuorten lähtevän jonnekin sotaan, ehkäpä jopa talvisotaan, vasta vähän aikaa sitten lasten leikkejään leikkineiden nuorukaisten vielä täysin ymmärtämättä koko tilannetta. Osa palaa myöhemmin takaisin laatikoihin lapioituna, kertoja rampautuneena, eikä mikään ole kuten enne, vaikka kaikkea tätä ympäröi yhä samainen valkoinen talvi. Lumihevonen näkee vapauden arjen oravanpyörästä mahdollisuutena, mutta tässäkin tuoksuu kyllä tragedia taustalla ja lumen sävyt arveluttavat.

Entä kuka on Pimeydestä vastaava, tuo kertojan luokse juuttunut hahmo? Synkkyys kukoistaa banjon hiljaa soidessa ja tekstin arkisen mystisyyden hämmentäessä. Astetta raskaampaa soundia tarjoileva Varjotarha tuo hetkeksi takaisin alkubluesin mutaisen maun, raskaan tahkon kiertäessä kovempaa, rankemmin. Vaan odottaahan siellä viimeisten sanojen luona lupaus paremmasta, tai niin ainakin itse tulkitsen kuulemani. Toinen Westerlundin raskaammista yhtyeistä muistuttava numero on kiistatta Sydämeni lentää, jonka reippaan krautrokahtava rullaus piristää kummasti koko levyä.

Talvikaravaani on pehmeällä tavalla synkkä albumi, sielukkaan hiljaisuutensa entistä pidemmälle vieneen artistin mahdollinen reaktio aikaamme. Maailma on muuttunut, mikään ei ole enää kuin ennen ja mitä kauemmas mennyt lipuu, sitä onnellisemmalta se saattaa meistä vaikuttaa.