Tuomas Wäinölä: The Return of the Hometown Hero

Impossible Music

Tuomas Wäinölä on armoitettu kitaristi ja maailmaa kiertänyt soittoniekka, jonka edellinen soololevy ilmestyi 12 vuotta sitten. Näyttää siis siltä, että herra julkaisee albumeitaan vain jänisten vuosina, noin kiinalaiseen horoskooppiin viitaten. The Return of the Hometown Hero summaa siis vähintäänkin vuosikymmenen soittajan elämästä, ja paksun saatekirjeen mukaan vielä tuotakin enemmän.

Joistain rock-levyistä tulee toisinaan helpostikin sanottua, että tässä on nyt jokaiselle hiukan jotakin, mutta nyt sanat ovat harvinaisen osuvat. Tässä kiekossa jos missä kun on erittäin monelle hyvin runsaasti kaikenlaista purtavaa. Impossible Music on loistava julkaisija instrumentaalilevylle, joka on kirjaimellisesti mahdottoman kokoinen, täynnä tasoja, yllättäviä soppia ja komeroita, jäähallien kokoisia avaruuksia sekä intiimejä muisteluita.

Albumin avaa The Return of the Hometown Hero -biisikaksikko, joka leikkaa itselleen yli 12 minuutin lohkon. Sähkökitara johtaa toisinaan matkaa, toisinaan taas 50 henkinen orkesteri antaa palaa ja satunnainen arvioijasetä tuntee sinkoutuvansa takaseinään. Matkattukin on ympäri maailmaa, joten Saksaa edustava Steglitz, charmikas Lontoo ja yllättävän eksoottinen Tokyo räiskyvät kukin tavallaan, Britannian vetäessä ehkä voiton keskinäisessä väännössä.

Uusi maailma saattaa kuitenkin varastaa itselleen voiton, koska New York omaa kultaisen rauhaisan karisman ja Anaheim #8 nostaa kypärää kuuluisimmalle suomalaiselle salamalle, tarjoten samalla koko albumin tuhdeimmat tilukitarat ja särömöyrinnät itsensä Eddie Van Halenin hengessä. God bless America! Mexicon piti kuuleman mukaan olla alkujaan kokonaisuutta sitovan idean, mutta sombrerojen ja tequilan maa on nyt edustettuna vain leppoisan akkarihetken voimin. Hukattu mahdollisuus vai viisas veto?

The Return of the Hometown Hero on skaalat murskaava ja mittasuhteet tieltään auraava albumi, jota olen1 todella yrittänyt purkaa ja puntaroida. Laurin ja Dalian häämarssi on tietysti kaunis ja herkkä osuus, eikä kiekon sulkeva The Fellowship of Guitar (5 GTR Death Punch) jätä lähes kymmenen minuutin mitassaan kylmäksi, mutten silti tahdo ymmärtää tätä kaikkea. Olisiko matkat ja mammutit pitänyt jaotella omille levyilleen? En tiedä, mutta ainakin tässä nyt jokaiselle jotakin – ihan oikeasti.