Julkaistu: 11.03.2004
Arvostelija: Janne Kuusinen
Rikos Records
Tero (Mäyränen) tekee Kuusnelosmusaa. Tämä on miehen toinen levy, vinyl only tämäkin. First Blood-nimisen ensilevyn ilmestymisaikoihin LoFi-“peli”teknokenttä maassamme oli pienempi, ja tämän levyn suurin haaste onkin se, miten tuoda taas uutta ja ihmeellistä alati laajenevaan sceneen.
Teron valtti on se, että hän hallitsee 6581 Sound Interfacensa suvereenisti siinä missä Mustonen pianonsa tai Du Pré sellonsa. Ammattitaito on tuottanut taas hyvinkin turskeita komppeja, joita voi kuunnella sekä pokkanaamalla että kieli poskella. Toisin kuin saman alan Desert Planet-poppoon tuotanto, Teron piisit eivät ole ihan sataprosenttisen sidottuja pelimaailmaan: ne toimivat tarvittaessa myös irrallaan arcade-assosiaatioista.
Vuosina 1999-2003 tehdyt raidat huokuvat periaatteessa samaa näennäisfuturistista meininkiä kuin mitä esikois-LP:ltä löytyy, mutta kuuntelun myötä on mukava huomata, että Teron Juttu riittää kantamaan toisenkin äänitteellisen verran. Olin kuulevinani aavistuksen kraftwerkimpaa menoa kuin viime levyllä: itsenäiset elementit jytäävät päällekkäin luoden mielenkiintoisia, alati varioivia polyrytmisiä kokonaisuuksia, jotka ovat enemmän kuin osiensa summa. Samaan aikaan vallalla on kiireetön, ilmava minimalismi, jonka myötä piisit saavat rakentua rauhassa ambientisti. B-puoli taas tarjoaa levottomampaa drum’n bass-osaston dada-pörinää, ei vallankumouksellista, mutta vallan taiten tehtyä.
Vinkeänä bonuksena A-puolen lopussa “kuullaan” ihan oikea, kirskuva Commodore 64-dataraita! Oletettavasti sen voi äänittää kasetille ja ladata omalla koneella. Valitettavasti ei ollut puitteita testata, mutta miten minulla on semmoinen tunne, että kun kirjoittaa “run”, niin lähtee soimaan Teron Cracker’s Revenge?
Siis: eiväthän videopelit ole enää pitkään aikaan kuulostaneet tältä. Uskonkin, että lähitulevaisuudessa tämän kuuloinen musiikki tulee irtautumaan nostalgia- ja videopeliyhteyksistään. Sen juuret tiedetään ja tunnistetaan, mutta se isoloituu omaksi maailmakseen viimeistään siinä vaiheessa, kun vähintään Pleikkarin parissa varttuneet alkavat työstää musiikkia näillä vanhoilla, hienoilla äänigeneraattoreilla.
Beauty of the Beats! Jos joku Stockhausenkin saa säveltää “vakavaa musiikkia” helikoptereille ja metronomeille, niin eiköhän yksi terokin gloriansa ansaitse. Kolmas levy tulee hänellä olemaan erityisen vaikea: mitä voi enää lisätä kahteen näin vahvaan suoritukseen?
Toivomus: Puhesyntikkaa, tyyliin Impossible Mission. Pliis?
