Thomas Ignatius: Thomas Ignatius

Palatsi

Ja seuraavaksi onkin soittovuorossa keskiaikaista synapoppia… siis mitä? Thomas Ignatius, eli Tuomas Palonen, on päättänyt yhdistää kaksi päällisin puolin totaalisen erilaista asiaa musiikin keinoin. Tuo kiistanalaiseksikin katsottava idea on kuitenkin tuottanut yllättävää hedelmää ja näin käsissäni on albumillinen keskiaikaista musiikkia, joka on luotu 1980-luvun syntetisaattoreilla. Laulukielenä toimii tietysti latina, jonka Palonen/Ignatius hallitsee mielestäni varsin mallikkaasti. Ydinkysymys kuuluukin: miten aikawarppaus lopulta toimii?

Pidän itseäni lähtökohtaisesti liberaalina ihmisenä ainakin mitä musiikkiin tulee, enkä sulje pois radikaalejakaan linjauksia, koska tärkeintähän on aina itse musiikki. Muoto on vain pintaa, toisinaan enemmänkin koristetta, jonka sisältä löytyy aarteita – jos on löytyäkseen. Ignatius on ottanut aina luotettavista Casio CD-101 ja Yamaha PS-6100 -digitaalisyntetisaattoreistaan kiistatta kasarisen herkullisia soundeja irti ja musiikin keskiaikaisuuskin tuntuu taittuvan. Muotokin on siis kuosissa, mutta niitä merkittävämpää suuressa kuvassa on sävellyskynän terävyys.

Keskiaika on tietysti jokaisen kuulijan korvassa hivenen erilaista, koska kyse on lopulta mielipiteistä. Mielestäni heleän kepeä In germine soundaa lähinnä David Bowien Berliini-trilogian ambientmaisilta instrumentaaleilta ja De musica polskahtaa samaisen, sangen brianenomaisen lammen syvempään päätyyn. Vokaalit ovat lähes alati pinnassa ja soitinten, syntetisaattoreiden, tehtävä on tukea niitä lauhkean lammasmaisesti taustalta. Ei sooloja, ei progehtavia purkauksia, ei briljeerausta. Onko tämä keskiaikaisuutta vai minimalistista ambientmaisuutta, vai molempia? Mene ja tiedä.

Vokaalien puolella kuullaan tietenkin myös kuoroa (tai kuoronkaltaisia vokaalinippuja), joka saa Stillat in stellam radiumin säteilemään rauhaa ja Comites fideleskin kulkee halki Sherwoodin metsien kuin elokuvassa konsanaan. Saattavathan vokaalit olla monistettuja tms., mutta tärkeintä ei ole miten vaan mitä. Suorastaan räväköillä taustoilla varustettu De longe de prope on puolestaan se iskubiisi, jonka ylös ja alas rullaileva kulku on suorastaan vallatonta – olosuhteet huomioon ottaen.

Thomas Ignatius sai idean, tuo idea kiistatta myös toimii ja tuottaa ajattomassa puutarhassaan joitain poikkeuksellisia hedelmiä. Vaikka hänen itsensä mukaan nimetty albumi alkaa loppua kohden väistämättä hieman toistamaan itseään, on levy jo silkassa rohkeudessaan huomioitava tapaus. Aikalinjojen solmut ja vyyhdit kiistatta tuovat onnistumisia mm. Ut lux solis -sinkun muodossa, mutta jotenkin jäin kaipaamaan vieläkin räväkämpää asennetta, nyt kun yhdistelemään ja jalostamaan on kerran ryhdytty.