Emmi Kuittinen: Surun synty

Nordic Notes

Kansanmuusikko Emmi Kuittinen on ansioitunut musiikinluoja, joka etsii inspiraatiota aina itkuvirsiperinteest� loitsuperinteeseen ja eri alueiden kansanmusiikki asti. Kipin�ivin� elementtein� ovat nyt ikiaikaiset tunnot, jotka liikuttavat ihmisi� halki ajan verhojen. Mit� on suru, mist� se kumpuaa ja kuinka monissa eri muodoissa se meiss� ilmeneek��n. Siit� kaikesta ja muustakin kertoo Surun synty, noin paperilla nyt ainakin.

Albumi on yll�tt�v�n v�rik�s ja moniulotteinen, vaikka surumielisyys kantavin ja lankoja selvimmin sitova teema onkin. Ensimm�iseksi sinkuksi juhannuksen alla nostettu Surun synty pohtii surun alkua melankolisen vaimeasti, huilun ja muiden akustisten soitinten taustoittaessa haikean hiljaista laulua. Toki rytmi�kin isket��n hiukan matkan varrella, mutta s��steli��sti ja tunnelmaa vaalien. Kuittinen luottaa usein menneiden aikojen murteisiin ja sanoihin, tekstien pohjautuessa suurimmalta osin suoraan kansanperint��n.

Perinteisyys on yksi lanka, vaan ei ainoa t�ss� kudoksessa. Toinen sinkku on n�et melkoinen yll�tys, sill� kansanmusiikiksi k��ntynyt Rentun ruusu on samainen biisi, joka nosti Irwinin aikoinaan takaisin parrasvaloihin. Sanat ovat samat, mutta muodon t�ydellinen mullistus k��nt�� kappaleesta esiin tyystin uusia puolia. Suruahan se tuokin on, sit� en k�y kiist�m��n, kun juoppo tunnustaa luontonsa ja perustavanlaatuisen heikkoutensa.

Albumin alku on puolestaan* itse asiassa hyvinkin reipas ja iloluonteinen, kun Hyv� ol starttaa koko levyn vaivattoman lapsuuden kuvilla. Toisessa p��ss� levy� Kaiho on puolestaan kuin el�m�nj�lkeinen muistolaulu, hiljainen hymni ja parempien aikojen kitker� muistelu. Kertojan nuoruus ja onni lienev�t jo pysyv�sti takana, mahdollisesti kuoleman huntujen tuolla puolen, mutta niin vain pit�� elo el�� loppuun ennen vapautta. Tuossa v�liss� Kurja kyynelikk� esitet��n ��rimm�isen minimalistisena itkuvirten�, jossa Kuittinen ja Antti Rask laulavat vuorotellen elon kurjuudesta. Inkerist� tallennettu itkuvirsiteksti onkin kuin lyhyt seisahdus ennen kuin viisi ja puoliminuuttinen Suru marssii levitt�� isot kankaansa ylle.

Suru on meille kaikille yhteinen asia, jonka kynsilt� kukaan ei pysty pelastautumaan. Puhaltimien, kielisoitinten ja kellojen rakentamat muodot ovat kiistatta kauniita, ja ne luovat kontrastia tekstien kovaan todellisuuteen. Vaan en sittenk��n taida osata suhtautua levyyn oikein. Suru on surua, koen sen kaiketi siin� miss� kaikki muutkin, kun monet sukulaiset ja jokunen tuttukin on jo l�htenyt n�ilt� rannoilta, mutta en vain tahdo l�yt�� t�m�n levyn sielua, en luultavimmin ymm�rt�� sen syvint� olemusta. Kaunistahan t�m� on, kaihoisaa ja melankolista, mutta yksi Rentun ruusu ei viel� saa kokonaisuutta mielest�ni toimimaan riitt�v�n dynaamisesti.