Emmi Kuittinen: Surun synty

Nordic Notes

Kansanmuusikko Emmi Kuittinen on ansioitunut musiikinluoja, joka etsii inspiraatiota aina itkuvirsiperinteestä loitsuperinteeseen ja eri alueiden kansanmusiikki asti. Kipinöivinä elementteinä ovat nyt ikiaikaiset tunnot, jotka liikuttavat ihmisiä halki ajan verhojen. Mitä on suru, mistä se kumpuaa ja kuinka monissa eri muodoissa se meissä ilmeneekään. Siitä kaikesta ja muustakin kertoo Surun synty, noin paperilla nyt ainakin.

Albumi on yllättävän värikäs ja moniulotteinen, vaikka surumielisyys kantavin ja lankoja selvimmin sitova teema onkin. Ensimmäiseksi sinkuksi juhannuksen alla nostettu Surun synty pohtii surun alkua melankolisen vaimeasti, huilun ja muiden akustisten soitinten taustoittaessa haikean hiljaista laulua. Toki rytmiäkin isketään hiukan matkan varrella, mutta säästeliäästi ja tunnelmaa vaalien. Kuittinen luottaa usein menneiden aikojen murteisiin ja sanoihin, tekstien pohjautuessa suurimmalta osin suoraan kansanperintöön.

Perinteisyys on yksi lanka, vaan ei ainoa tässä kudoksessa. Toinen sinkku on näet melkoinen yllätys, sillä kansanmusiikiksi kääntynyt Rentun ruusu on samainen biisi, joka nosti Irwinin aikoinaan takaisin parrasvaloihin. Sanat ovat samat, mutta muodon täydellinen mullistus kääntää kappaleesta esiin tyystin uusia puolia. Suruahan se tuokin on, sitä en käy kiistämään, kun juoppo tunnustaa luontonsa ja perustavanlaatuisen heikkoutensa.

Albumin alku on puolestaan* itse asiassa hyvinkin reipas ja iloluonteinen, kun Hyvä ol starttaa koko levyn vaivattoman lapsuuden kuvilla. Toisessa päässä levyä Kaiho on puolestaan kuin elämänjälkeinen muistolaulu, hiljainen hymni ja parempien aikojen kitkerä muistelu. Kertojan nuoruus ja onni lienevät jo pysyvästi takana, mahdollisesti kuoleman huntujen tuolla puolen, mutta niin vain pitää elo elää loppuun ennen vapautta. Tuossa välissä Kurja kyynelikkö esitetään äärimmäisen minimalistisena itkuvirtenä, jossa Kuittinen ja Antti Rask laulavat vuorotellen elon kurjuudesta. Inkeristä tallennettu itkuvirsiteksti onkin kuin lyhyt seisahdus ennen kuin viisi ja puoliminuuttinen Suru marssii levittää isot kankaansa ylle.

Suru on meille kaikille yhteinen asia, jonka kynsiltä kukaan ei pysty pelastautumaan. Puhaltimien, kielisoitinten ja kellojen rakentamat muodot ovat kiistatta kauniita, ja ne luovat kontrastia tekstien kovaan todellisuuteen. Vaan en sittenkään taida osata suhtautua levyyn oikein. Suru on surua, koen sen kaiketi siinä missä kaikki muutkin, kun monet sukulaiset ja jokunen tuttukin on jo lähtenyt näiltä rannoilta, mutta en vain tahdo löytää tämän levyn sielua, en luultavimmin ymmärtää sen syvintä olemusta. Kaunistahan tämä on, kaihoisaa ja melankolista, mutta yksi Rentun ruusu ei vielä saa kokonaisuutta mielestäni toimimaan riittävän dynaamisesti.