Slowdive: everything is alive

Dead Oceans

Brittiläinen shoegazen jätti Slowdive julkaisi kolme ensimmäistä albumiaan jo kaukaisella 90-luvulla, minkä jälkeen bändi otti happea seuraavat kaksi vuosikymmentä. Paluu tapahtui 10-luvun puolivälissä ja ensimmäinen allekirjoittaneen kohdalle osunut yhtyeen levy onkin vuoden 2017 Slowdive. Ja mikä kiekko se olikaan ja onkaan? Shoeagazen ja supereteerisen dream popin välimaastoon osuva herkku ei jäänyt myöskään kansainväliseltä musiikkilehdistöltä huomiotta, joten kiitoksia keränneen levyn jatkoa on odoteltu ja odoteltu.

Kahden ensimmäisen pitkäsoittonsa kokoonpanossa paluun tehnyt yhtye on käyttänyt venyneen albumeiden välin (olihan tuossa pandemiakin välissä) hyödykseen lisätessään musiikkiinsa elävyyttä – mihin uuden levyn nimikin viittaa. Ensimmäiset demot syntyivät toisen kitaristivokalistin Neil Halstedin kotona synilla ja lähtökohtana oli kovinkin elektroninen biisinippu, jota ei kuitenkaan päästy ajamaan treeniksellä sisään koko orkesterin voimin keväällä 2020, kun suunnitelmat menivät kaikilta uusiksi.

Elektronisuus lisääntyi demovaiheen venyessä, mutta kun kitaravetoinen bändi sitten lopulta sai kappaleet käsiinsä, kehkeytyi niistä nopeasti kitarabändin kitaralevy, tosin poikkeuksellisen kuulas sellainen. Eivätkä elektroniset juuret toki täysin kadonneet, mikä on helppoa huomata useammallakin raidalla. Slowdiven ominainen soundi on näin kehittynyt ja muuntunut, menettämättä kuitenkaan yhtyeelle ominaisia piirteitä.

Ensimmäiseksi sinkuksi kesäkuussa nostettu kisses (albumin otsikko, kuten kaikki biisienkin nimet kirjoitetaan tässä tapauksessa pienillä kirjaimilla) on täydellisyyttä hipova kitarapoprokkis. Neljän minuutin mitta, mahdottoman tarttuva ja melankolinen kitarakuvio, sekä tietysti huippuunsa hiotut soundit. New Orderia ei ole turhaan tarjottu verrokiksi niin tämän kuin aavistuksen kolkommilla soundeilla ja suuremmalla kaiulla varustetun skin in the gamenkaan kohdilla. Uutta aaltoa, uusinta aaltoa, dream poppia, nämähän nyt ovat vain termejä, mutta oivallatte varmaan musiikin yleisen ilmansuunnan.

Popahtavat kitarakuviot ja hypertarttuvat melodiat ovat yksi hyvin merkittävä puoli yhtyeestä, mutta albumista on moneksi muuksikin. Jo lähelle viittä minuuttia kurottuva avausraita shanty osoittaa usvaisempien kuvioiden ja venytettyjen rakenteiden kestävän suuremmatkin mitat. Heti edellisen perään kuultava prayer remembered tipauttaa vauhtia entisestään, kauniiden draaman kaarien piirtyessä suurin vedoin. Tästä siirrytään jouhevasti toistaiseksi uusimman sinkun, eli alifen syliin ja kuinka lämmin poprock-numero voikaan olla. Halstedin ja Rachel Goswellin vokaalit sulautuvat toisiinsa, täydentävät toisiaan ja saavat kitaratkin helisemään vielä astetta kahta kauniimmin.

everything is alive vie Slowdiven soundia loogisesti eteenpäin, yhdistäen kasarin kolkot synasoundit, ysärin surisevat kitarat ja uuden ajan äänimaisemoinnin yhdeksi loistavaksi teokseksi. Perinteiseen tapaan pitkäsoitolla on’vain’ kahdeksan raitaa, mutta vastavuoroisesti ainuttakaan hutia ei joukosta löydy. Sinkkunelikon täyttävä the slab on energisessä murinassaan täydellinen ankkuri ja miltei seitsemän minuuttiin kurottavat jätit andalucia plays sekä chained to a cloud rytmittävät albumikokonaisuutta. Enkä voi kylliksi korostaa tuossa yhteydessä sanaa ’kokonaisuus’. Tässä on kiistatta yksi vuoden levyistä.