Markus Venehsalo & Mavon Safia: Introlation

Eclipse Music

Markus Venehsalo & Mavon Safia räjäytti megapotin jo kesän korvalla, kun riemukkaan riehakas ja järjettömän villitön Future- sinkkuherkku piirsi musiikin mikä-mikä-maan kartat uusiksi. Biisissähän oli: ”sävyjä gypsyjazzista, nopeasta tilumetallista ja jazzfuusiosta”. Esikoisalbumille on napattu pari muutakin alkuvuoden sinkkua ja näin kahdeksan raidan annos musiikillista ilotulitusta on graniitinkova tosiasia.

Suurimmaksi osaksi instrumentaalina pamahtelevan albumin ykkössoitin on sähkökitara, mutta valokeiloissa patsasteleva keppi ei ole suinkaan ainoa tähti paraatissa. Albumin nimekkäin vierailija on kiistatta australialainen fuusiojazzkitaristi Frank Gambale, jonka vahvistama Projekt 13 oli myös yhtyeen ensimmäinen sinkkulohkaisu. Hardisti rokkaava ja progeisesti kaistoillla surffaava menopala asettuu lähemmäs neljää minuuttia, osoittaen pitkänkin matkan taittuvan tarvittaessa kompaktissa ajassa. Kitaristi on siis maailmanluokkaa, mutta osaavat muutkin musikantit soittimistaan nuottia taikoa. Tarpeeton rönsyily on kuitenkin kiellettyä ja siivut pidetään napakan tiiviinä annoksina.

Samaa ’tiiviimpää ja parempaa’ periaatetta seurataan halki kiekon, isommin rytisevän Radioactive Dieselin puksuttaessa metallisemman runkonsa kasaan jopa alle kolmen minuutin. Vauhti ei kuitenkaan ole uhka ja nopeuskin on useimmiten taiten hyödynnetty mahdollisuus, sillä tämä ryhmä on sisäistänyt sovittamisen taidon mestaritasolla. Nuottejahan saadaan numeroihin runnottua huimia määriä, vaan ähky jää silti kokematta – on ne vaan velhoja.

Autocorrectin ärhäköistä pelikonsolimaisemista sujahdetaan ankkurina kuultavan Jazz Balladin suojaisaan tunnelmasatamaan tuosta vain. Ukko Heinosen vahvistama Doorstep of the Rising Sun pistää kaihoisan melankoliamelodian jalostumaan eeppiseksi progemaalailuksi, eikä tee edes tiukkaa. Entä sitten Made in Finlandin loikinta tanssimusiikin, progesarjatulen ja sankarikitaroinnin välissä? Toimiihan jopa se näissä kinkereissä, tietenkin.

Introlation on mahdoton levy. Siihen on mahdotonta suhtautua välinpitämättömästi, ihan jo silkan genreilotulituksen takia. Albumin sisäiset avaruudet ovat periaatteessa aivan liian laajoja mahtuakseen vain reiluun 34 minuuttiin. Kokonaisuuden tapa käynnistyä pidemmillä biiseillä ja sulkeutua lyhyemmillä siivuilla on mahdottoman rohkeaa/hullua. Lähes täysin instrumentaalisen kiekon ollessa kyseessä tässä tuleekin tehtyä jo niin monta mahdotonta asiaa, että seuraavaksi onkin aika tipahtaa joko jänön perässä koloon tai peilin läpi toisiin maisemiin, kuten Liisa ihmemaassaan teki.