Tanssiva Karhu: Luonnossa

Alakulttuuritalo

Karhu on kansalliseläimemme ja tuohon metsien jättiin suomalaisilla on aina ollut syvä, rahdun myyttinenkin suhde. Karhu onkin todellinen metsän kuningas, jonka valtakunnassa voimme kulkea paikkamme muistaen. Karhujen tanssitaidoista en tiedä, mutta vajaa neljä ja puoli vuotta sitten ihastelin Tanssiva Karhu -yhtyeen Eilinen-sinkun folkahtavan progehtavaa poprockia. Vastaavaa tanssia on tarjolla nyt kokonainen albumillinen, joten odotukset olivat välittömästi korkeat.

Nipun pikkujulkaisuja sitten vuoden 2016 julkaissut yhtye oli ahkera 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, mutta esikoisalbumille noilta aiemmilta pikkukiekoilta ei ole poimittu ainuttakaan marjaa. Valinta on yhtäältä kova ja jyrkkä, mutta toisaalta: tämä on uutta aikaa, erilaista Tanssivaa Karhua. Rannalle jätettiin myös viimevuotinen tuplasinkku Pariisiin, oui oui / Hellästi hei, mutta kuluvan vuoden kolme sinkkua sentään kuullaan myös pitkäsoitolla.

Sinkuista ensinnä ilmestynyt Viimeinen bussini aina ensimmäinen on suolaisen kaihoisa tarina kolmiodraamasta, jossa kertoja on kolmas pyörä ja rakkaustarinan lopputuleman ylijäämäksi jäävä tekijä. Surumielisyys leimaa jätetyksi ja petetyksi tulleen sanoja, mutta hän ei ole suinkaan voitettu ja selätetty lopullisesti, ennemminkin kertoja ymmärtää vasta nyt naiivin alttiutensa. Rakkaus on satuttanut, mutta se ei satuta enää, kaltoin kohdeltu on jo mennyt eteenpäin elämässään, arvonsa paremmin ymmärtäen.

Folkpopista isommin soivaa soundia kampeaa puolestaan kakkossinkku 5:45, joka on tässä seurassa suorastaan energinen, vauhdikas ja ehkä hivenen lattaristikin eksoottinen. Rakkaushan se nytkin maailmaa pyörittää, kulman vain muuntuessa. Tähän mennessä julkaistuista sinkuista uusin on Niinitie 52, jolla progeinen rytmittely ja hauraan heleä akustinen folk kohtaavat onnistuneesti suomalaisen laulelmamusiikin. Joku viisas totesi aikoinaan yhtyeen musiikin yhdistelevän Ultra Bran Liekkiin, enkä osaa tuota paremmin tuntemuksiani tiivistää tämän biisin tiimoilta.

Entä miltä näyttää maailma sinkkujen tuolla puolen? Loppulevyn piristysruiske on kiistatta kaavoja popilla rikkova Taivaanrannalla, jonka keveän usvaiset soundit täyttävät taivaat revontulimaisilla väreillään. Tanssiva Karhu osaakin vallata itselleen marginaaleista ja reunuksilta tilaa, laventaen kappaleidensa tiloja kuin huomaamatta – tämähän on lähes huomaamatonta progea.

Luomumpaa folkkia vaaliva Sellainen tyttö hurmaa puolestaan huilullaan ja painottomilla askelillaan, jotka käyvät tanssistakin. Herkkyys on yksi merkittävä osa yhtyeen menestyksen reseptistä, joka pitää vaakakuppien asennot otollisissa asennoissa. Lievästi ilmenevä psykedeelisyys värittää taustoja hillitysti ja tälläkin saralla tasapaino on kohdillaan. Albumin vahvan keskiharjanteen jälkeen soiva Amorin nuolet osuu myös viipyilevine nuotteineen kohdilleen, joten kokonaisuus ainoastaan kasvaa ja kehittyy soittokertojen karttuessa.

Luonnossa onkin moneen taipuva ja useita erilaisia linjoja sisältävä esikoisalbumi, jolla kuullaan soundinsa löytänyttä yhtyettä. Ei mikään virheetön mestariteos vielä, mutta sellainenkin saattaa näillä näytöillä jo siintää tulevaisuudessa.