Lettoman: Amerikka

Omakustanne

Amerikka, tuo kultainen mahdollisuuksien ja haaveiden maa, jonne lähdettiin kaukaisesta Suomesta asti onneaan etsimään. Siellä vuoltiin kultaa ja löydettiin ainutlaatuisia mahdollisuuksia kohota rääsyistä rikkauksiin, useimpien päätyessä huomattavasti heikompiin tilanteisiin. Amerikka on Lettomanin uuden albumin nimi ja sinne matkaamme nyt ajan ja paikan rajoja puhkoen.

Alussa oli mies & kitara, joita ohjeisti jo alkujaankin rakkaus menneiden päivien rosoista ilmaisua kohtaan. Kahden ja puolen vuoden takainen Letto Song soi vanhaa kunnon bluesia, jolla akustinen kitara ja valittava laulu saivat mullan narskumaan hampaissa. Sitten tuli Jenni Stammeirin Suomalaiset junapummit -kirja, jonka myötä Lettoman oli omien sanojensa mukaan pakotettu ottamaan kitaran taas käteensä ja tekemään jotain uutta. Siis vanhaa uutta.

Amerikka on raa’an ja alkuvoimaisen soundin levy, jolla kitaraan on kytketty toisinaan sähkötkin, toisinaan riittää puolestaan silkka akkarin soittelu tai suoranainen hakkaus. Jalalla poljetaan tahtia, keittiötyökaluilla pistetään lisää perkussiota peliin ja tunnetta – sitä ei nyt säästellä, vaan kaadetaan niskaan ämpärimitalla. Albumin alku on kuin isku palleaan, sillä kaiken tämän jälkeen avauksena kuullaan vanha Suurlähettiläät-hitti Kun tänään lähden. Tämä kauniisti sanottuna ristiriitainen startti tekee toisaalta pelin hengen selväksi: Lettoman tekee mitä tekee, pidit siitä tai et.

Okei, onhan tuossa puhki soitetussa viisussa oma kulmansa, kun sen asettaa junapummien kehykseen. Sitä lähdetään vain tarpeellisin mukanaan ja valitaan tähti taivaalta, eli kulkuristahan tuokin kertonee. Albumin tarina lähtee kulkemaan johdonmukaisesti eteenpäin. Kultamaat saavutetaan rinta toivoa täynnä, Tanssia, laulua ja kuumia katseita ihmettelee uuden maailman menoa ja sydänhän siinä tietysti särkyy samalla kun kokemus kasvaa. Näin toiveikkaan kaunis folkahtava musiikki kääntyy Elämän synkkä varjo -numeron kohdalla jo bluesimmaksi väännöksi, sydämen sinistyessä ja mielen hitaasti lannistuessa.

Vaan eihän mikään tragedia loputtomiin jatku ja kun Asemalta asemalle kuljetaan, on vanha kunnon kulkuriromantiikka taas täydessä tikissä. Junan katolla voidaan kulkea vailla huolen häivää ja radan varrelta lähdetään Hoopokängin mukana herra ties minne. Eikä suunnalla ole edes väliä, kun polte suonissa ja roso kitarassa kertovat jo alkuasetelmallaan kaiken oleellisen. Entä mihin kaikki lopulta johtaa, löytääkö kulkuri kultansa tai edes rauhansa?

Amerikka oli, ja on tietysti edelleen, mahdollisuuksien maa ja suuri sulatusuuni. Irtolainen katoaa hiljaa Amerikan yöhön, rahattomana, osattomana, mutta ei ehkä sittenkään onnettomana, sillä eipä hän voisi olla muuallakaan kuin preerioiden ympäröimänä. Onnen ongintaan voi ryhtyä missä vaan, totesi toinenkin Amerikasta onneaan etsinyt, joten olisikohan route 66 sitten seuraavaksi vuorossa?