Hearthill: The Love Circus

Bluelight Records

Hearthillin edellisestä oikeasta studiopitkäsoitosta ehti kulua melkoinen läjä päiviä, mutta niin vain vuosina 1988–1992 albumin vuotta kohden urakoinut kotimainen legenda on palannut takaisin tien päälle sekä studioon. Eikä tämä ole mikään nokkamies J. Hearthillin uusi sooloproggis parilla männävuosien jäsenellä varustettuna, vaan mukana on vuoden 1991 kokoonpano kokonaisuudessaan. Ydinkysymys kuuluukin: mikä on Hearthillin kunto kolme vuosikymmentä aktiivikauden päättymisen jälkeen?

Musiikillisesti The Love Circus ei tyydy kääntämään kelloja vain vuoteen 1993, vaan rootsin, rockabillyn, alkuperäisen rockin ja ehkä hiukan jenkkicountrynkin kanssa leikittelevä The Love Circus on fuusio menneiden vuosikymmenten helmistä aina sadan vuoden päähän. Angloamerikkalaisuus ja kitararock ovat tietysti pinnassa, mutta kuulenko esimerkiksi kaihoisassa Fix the Song -vedossa jotain härmän kaikuja? Kenties, vaan fokus on edelleen kirkkaammissa valoissa, astetta hurjemmissa sirkuksen numeroissa.

Kymmenen raidan ja sopivasti vajaan 33 minuutin mittainen The Love Circus suosii varjoisempia teltan sivuja, enkä totta puhuen täysin ymmärrä Will I Ever See My Love Again? -slovarin nostoa sinkuksi. Tarjolla olisi ollut Hemingwayn kaltaista maistuvaa americanaa tuhdimmalla tahdilla, tai rohkean röyhkeästi mutta samalla alkuperäistä kunnioittavasti CCR-aineksia kierrättävä Damned Dog Whistlen kaltainen herkku. Kakkossinkku Blue Fool nostaa sentään hiukan nopeutta ja tunnelmaa, vaikka siivu melankoliassa ja nostalgiassa piehtaroikin täysin rinnoin. Rakkaus vie ja särkynytsydäntisten kerho saa aina vain uusia jäseniä, mikä tuntuu olevan rakkauden sirkuksen yksi tarkoitus.

Leuka painuu siis rintaan, mutta vain hetkittäin ja silloinkin lupaus paremmasta vilkkuu mielestäni aina jossain lähellä. Koen albumin ennemminkin voimallisena, verevänä ja väkevänä, mahdollisuuksien lännen selättäessä melankolian idän. Kiekon avaava rockabilly pamaus I’m Moving pistää heti kättelyssä sellaiset briansetzerit peliin, että useampikin pää kääntyy näiden katukissojen suuntaan. Looney Dance törmäyttää uutta aaltoa vaarirokin kylkeen ja Just Pure Art pamauttaa varoittamatta peliin edellisen 20-luvun alkuvoimaista jazzia.

Tylsä olisi sellainen sirkus, jossa jokainen uusi numero olisi vain edellisten kevyesti muunnettu versio. Hearthillin tapauksessa liikutaan jo niillä rajoilla, että meneekö tämä nyt samaan aikaan hiukan takalaittomaksi, leveäksi ja yliastutuksi, mutta ainakin The Love Circus pyörittää onnenpyöräänsä vimmalla. Ja ehkäpä tässä ollaan osin vasta tunnustelemassa uuden ja täysin avoimen tulevaisuuden kaikkia mahdollisuuksia.