Hearthill: The Love Circus

Bluelight Records

Hearthillin edellisest� oikeasta studiopitk�soitosta ehti kulua melkoinen l�j� p�ivi�, mutta niin vain vuosina 1988�1992 albumin vuotta kohden urakoinut kotimainen legenda on palannut takaisin tien p��lle sek� studioon. Eik� t�m� ole mik��n nokkamies J. Hearthillin uusi sooloproggis parilla m�nn�vuosien j�senell� varustettuna, vaan mukana on vuoden 1991 kokoonpano kokonaisuudessaan. Ydinkysymys kuuluukin: mik� on Hearthillin kunto kolme vuosikymment� aktiivikauden p��ttymisen j�lkeen?

Musiikillisesti The Love Circus ei tyydy k��nt�m��n kelloja vain vuoteen 1993, vaan rootsin, rockabillyn, alkuper�isen rockin ja ehk� hiukan jenkkicountrynkin kanssa leikittelev� The Love Circus on fuusio menneiden vuosikymmenten helmist� aina sadan vuoden p��h�n. Angloamerikkalaisuus ja kitararock ovat tietysti pinnassa, mutta kuulenko esimerkiksi kaihoisassa Fix the Song -vedossa jotain h�rm�n kaikuja? Kenties, vaan fokus on edelleen kirkkaammissa valoissa, astetta hurjemmissa sirkuksen numeroissa.

Kymmenen raidan ja sopivasti vajaan 33 minuutin mittainen The Love Circus suosii varjoisempia teltan sivuja, enk� totta puhuen t�ysin ymm�rr� Will I Ever See My Love Again? -slovarin nostoa sinkuksi. Tarjolla olisi ollut Hemingwayn kaltaista maistuvaa americanaa tuhdimmalla tahdilla, tai rohkean r�yhke�sti mutta samalla alkuper�ist� kunnioittavasti CCR-aineksia kierr�tt�v� Damned Dog Whistlen kaltainen herkku. Kakkossinkku Blue Fool nostaa sent��n hiukan nopeutta ja tunnelmaa, vaikka siivu melankoliassa ja nostalgiassa piehtaroikin t�ysin rinnoin. Rakkaus vie ja s�rkynytsyd�ntisten kerho saa aina vain uusia j�seni�, mik� tuntuu olevan rakkauden sirkuksen yksi tarkoitus.

Leuka painuu siis rintaan, mutta vain hetkitt�in ja silloinkin lupaus paremmasta vilkkuu mielest�ni aina jossain l�hell�. Koen albumin ennemminkin voimallisena, verev�n� ja v�kev�n�, mahdollisuuksien l�nnen sel�tt�ess� melankolian id�n. Kiekon avaava rockabilly pamaus I�m Moving pist�� heti k�ttelyss� sellaiset briansetzerit peliin, ett� useampikin p�� k��ntyy n�iden katukissojen suuntaan. Looney Dance t�rm�ytt�� uutta aaltoa vaarirokin kylkeen ja Just Pure Art pamauttaa varoittamatta peliin edellisen 20-luvun alkuvoimaista jazzia.

Tyls� olisi sellainen sirkus, jossa jokainen uusi numero olisi vain edellisten kevyesti muunnettu versio. Hearthillin tapauksessa liikutaan jo niill� rajoilla, ett� meneek� t�m� nyt samaan aikaan hiukan takalaittomaksi, leve�ksi ja yliastutuksi, mutta ainakin The Love Circus py�ritt�� onnenpy�r��ns� vimmalla. Ja ehk�p� t�ss� ollaan osin vasta tunnustelemassa uuden ja t�ysin avoimen tulevaisuuden kaikkia mahdollisuuksia.