Hannu Saha & Pakasteet: Taas kerran, äkkiä

Bafe’s Factory

Musiikin mahdollisuuksien rajattomuutta tulee allekirjoittaneenkin usein suitsutettua, vaikka iso osa uudesta musiikista noudattelee aika tarkkaan tuttuja uria, kaavoja sekä sääntöjä. Niin asiat vain ovat ja se on osa musiikkimarkkinoiden taikaakin. Normaalikin on usein hyvä asia, ihan oikeasti.

Taas kerran, äkkiä -albumin kohdalla tulee unohtaa kaikki ns. normaalit lähestymistavat, kulmat ja säännöt. Hannu Saha on perinteisen folkin taitaja ja kanteleensoittaja. Pakasteet on puolestaan Jussi Lehtisalon ja Mika Taanilan muodostama elektronisen, kokeellisen ja vapaan musiikin luomista harjoittava duo. Yhdessä nämä ääripäät muodostavat jotain ainutlaatuista, osoittaen äärien olevan aina lopulta lähellä toisiaan. Joillain tavoin ja keinoin nyt ainakin.

Tämä ei ole niinkään musiikkia, vaan ennemminkin äänitaidetta, jossa ei kuitenkaan rajata mitään tietä pois. Viiteen pääosin instrumentaaliseen raitaan jaettu albumi on matka sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä yksikään luku ole vähäinen. Syysruhjeita löytää meluavien räminöiden keskeltä lempeän lammen, meditatiivisen kuvion kiertyessä aina vain syvemmälle kerroksiinsa. Melkoinen jokerikortti on myös Vähän suolaa, jonka kiivas krautrock jyskyttää suoraan Düsseldorfin motorik-talleilta kohti öisten tanssilattioiden kimalletta, mutta ehdoillaan. Nyt tanssitaan krauttia, totta tosiaan.

Eri raitojen pinnoille jätetyt häiriötekijät ärsyttävät aluksi, kunnes niiden oivaltaa olevan osa kokemusta, osa kokonaisuutta, heijasteita, haamuja. Irkon Ellot tuntuu syntyvän juurikin noista marginaalin väläyksistä, sivusta tulevista äänellisistä törkkäisyistä, jotka ovat kaikkea muuta kuin helliä tai huomaavaisia. Saha soittaa Pakasteet meluavat, ja toisin päin. Tämä on oikein ja tarvittavaa, koska ne vanhat sääntökirjat jätettiin toisiin rakennuksiin, aikoihin ja ajatuksiin. Mika Waltarin haastattelun samplailu levyn päättävälle nimiraidalle on myös sanalla sanoen mielenkiintoista – ehkä tarpeellistakin.

Mitä tämä levy sitten kuulijalleen antaa, mitä itse sain näistä 38 minuutista? Ensinnäkin ajatusten vapautuminen ja näin korskean äänivirran mukaan asettuminen antaa mielestäni enemmän kuin se koskaan ottaa. Kuten todettua, musiikki seuraa eri syistä useimmiten sääntöjään, jolloin pientareille jää aina tilaa, mahdollisuuksia. En väitä albumia täydelliseksi taideteokseksi, mutta sen tapa ottaa kanteleen kaltainen soitin ja tuoda eri maailmat lähelle toisiaan ansaitsee huomionsa.