Aarnio: Se mitä vailla oot

Kitka Records

Aarnio on suomenkielistä rockia soittava kuusamolais-rovaniemeläinen yhtye, jonka kolmas pitkäsoitto pitää sisällään tusinan raitoja. Suomessa kun ollaan, niin melankolisuutta on tietysti kahmalokaupalla mukana, mutta tarinoissa menneet ajat nousevat pintaan monin tavoin. 12 raitaa ja päälle 42 minuuttia ovat muodonkin puolesta perinteisen pitkäsoiton tunnusmerkkejä, vaan otsikkoa mukaillakseni: jäädäänkö tässä nyt jostain pahastikin vaille?

Alkujaan jo juhannuksen tienoilla ilmestynyt albumi on musiikilliselta tarjonnaltaan samaan aikaan runsaan lavea ja tiukasti omissa piireissään viihtyvä kokonaisuus, josta oli alkuun haastavaa saada syvempää kuvaa. Aarnion tapa kutoa biisejään kasaan kun kauhaisee rockin kopasta epämääräisen epätasaisen kourallisen riffiä, melodiaa ja muuta raastetta, joista sitten muovataan yli kahden ja puolen minuutin, mutta samalla alle viiden minuutin mittaisia siivuja. On olemassa sinkkulevyjä ja niitä suurempia kokonaisuuksia muodostavia kokonaisuuksia. Lasken Aarnion kolmannen albumin ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon.

Iso kuva keskiössä siis mennään, mutta lopputulema ei ole mitään ”Eppu Normaalin leppoisasti soittelemaa pohjoista Sgt. Pepperiä”, vaikka kiistatta kumpikin noista jäteistä kävi mielessä toisenkin kerran levyä kuunnellessa. Viiri ja Tuuli sekä Kuka ikinä ootkaan svengaavat, boogaavat ja jytäävät kuin 70-luku olisi täällä taas, sillä tarvitseehan tuokin sara aina seuraavan manttelinperijänsä.

EXPMSM ahdistelee puolestaan lemmen siipien kärvähdettyä ja debyytillä jo alkujaan kuultu Mademoiselle jatkaa nostalgian taitavaa käsittelyä. Sanoissa on kaihoa, soundeissa rautalankaa, pasuunakin kaivetaan tarvittaessa esiin jollain raidalla groovea tuomaan, mutta siltikään Aarnio ei ole vain jokin retro-kone vailla omaa näkemystä. Melankoliaakin on monenlaista ja Aarnion tapauksessa huomaan törmääväni jopa positiivisesti hymyilevään sellaiseen, mihin monikaan ei ole Absoluuttisen Nollapisteen kera pystynyt.

Se mitä vailla oot jättää hieman keskeneräisen fiiliksen itsestään, enkä osaa oikein osoittaa mistä moinen tunne kumpuaa. Parannettavaa siis jää, mutta paljon on arvokastakin joukossa. En perusta toisten sloganeiden lainailuista, mutta nyt on pakko toistaa perässä: Teidän iloksenne - suruanne unohtamatta.