Vælimaa: Vielä täällä, melkein poissa

Omakustanne

Vælimaa-nimen takaa löytyvä Markus Välimaa on Seinäjoelta kotoisin oleva laulaja/lauluntekijä, jonka muutaman vuoden takainen Horisontti -ensimmäinen luku- -pitkäsoitto vinkkasi muullakin kuin nimellään sooloprojektin olevan vasta alussa. Koukeroisella tavalla suoraa ja depressiivisyyttä väistelevällä tummuudella rakennettua suomenkielisen rockin rönsyilyä kelpasi seurata ja levy onkin kestänyt ajan hampaita ongelmitta.

Uusi luku käynnistyi viime vuoden lopulla, kun Linnunradan yksinäisin mies -sinkku ilmestyi. Juurevamman suomirockin soundi ehkä hiukan yllätti tuolloin, mutta albumin mitassa numero asettuu nätisti laitaansa. Sittemmin raitoja on julkaistu yksi kerrallaan ja nyt on koittanut helmien järjestäminen lopulliseen sarjaansa. Taustatietona kerrottakoon, että levyn syntyyn on vaikuttanut henkilökohtainen menetys ja kuoleman siipien kosketuksen voikin aistia useammalla raidalla.

Elämä ja kuolema, toivo, usko, pelko ja epäilys väistämättömän muutoksen edessä. Ankkuriksi jätetty nimikappale ottaa peräti yhdeksän minuuttia kutoessaan lankansa monitasoisen lopun ja lähdön eteisessä valmiiksi. Viimeiset vuodet ovat pistäneet monet meistä kohtaamaan asioita, havahtumaan omaan kuolevaisuutensa ja kun Valo virtaa vastaan, voi kertojan suoranaisen kiukun huomata taustalla. Elohopeatyttö on pahasti eksyksissä elämän labyrintissa, kauniin ja samalla hivenen häiriintyneillä soundeilla varustetun kappaleen hapuillessa miltei täydessä pimeydessä eteenpäin. Mistä löytää Manuaali täällä suoriutumiseen sääntöjen alati muuttuessa, etenkin kun yksinkertaisesti kaksinaamainen Vain ihminen on jo luonteensa perustuksilta lähtökohtaisesti heikko.

Vielä täällä, melkein poissa -albumi on tavallaan kuin hellin ajatuksin rakennettu musiikkiteatterin näytös, jossa jännitteet, teemat ja kuuluisat draaman kaaret sitovat yhteen lähtökohtaisesti hyvinkin erilaisia lukuja. Levy on samalla kuin lyhytelokuva yhden sielun ja sitä viistävien toisten tarinoiden varjoisaan vaiheeseen. Se on helposti tummuuteen ja melankoliaan turvaava levy, jossa on kuitenkin valoisampikin puolensa.

Varjoja siis riittää, mutta tarttuvasti poprokkaava Karkuri ja em. Linnunradan yksinäisin mies ovat nähtävissä myös positiivisina lukuina, lupauksina paremmasta huomisesta. Lähes piiloon peitetty toiveikkuus kuuluu läpi soundeista, sen voi aistia tarkoin valituista sanoista ja pari biisiähän heittävät faktat suoraan pöytään: Elämä on liian lyhyt nillittämiseen, joten nyt vain itseä niskasta kiinni ja kohti tulevaa – vaikka sitten hiukan pää painuksissa.