Lauri Supponen & Harri Kuusijärvi: Solsirépifpan

Äänitetuotanto OSK

Solsirépifpan on jälleen niitä albumeita, jotka venyttävät käsitystä musiikin muodosta, mahdollisuuksista ja tarkoituksista. Kyseessä on yhteistyönä syntynyt levy, jonka kaiken materiaalin on säveltänyt alkujaan Supponen. Käytän sanaa alkujaan, koska Kuusijärven kehittelemä elektronisesti laajennettu harmonikka on ainutlaatuisella soundimaailmallaan muokannut teoksista uudenlaisia. Musiikki on sovitettu Supposen aiemmin säveltämistä teoksista, jotka ovat muuntuneet ja muokkaantuneet erilaisiksi. Onkin pitkälti näkökannasta kiinni, että onko kyseessä nyt uusi levy, mutta itse käsittelen sitä moisena.

Entä itse äänet, mitä nämä kymmenen raitaa sitten antavat? Kokeellisuus ja ennakkoluulottomuus ovat ottaneet toisiaan tiukasti kiinni, eikä levyllä kuulla juurikaan perinteiseksi katsottavaa musiikkia. Äänet ovat toisinaan kolinaa, narinaa ja vinkunaa, kopsahtelun sekä yskähtelyn käydessä myös ilmaisun välineistä tarpeen vaatiessa. Vähemmän on kroonisesti enemmän ja yleensä kopsahtelut, ripsahtelut ja rapinat tapahtuvat aivan hiljaisuuden partailla.

Saatekirjeessä Solsirépifpanin todetaan olevan prekaarisen musiikin manifesti, eli pelissä on paljon muutakin kuin vain kuultavat äänet. Taustatiedoksi kerrottakoon että levyn otsikon Solsirépifpan eli aikoja sitten Pariisissa, ollen yksi maailman ensimmäisistä yhden hengen orkestereista. Prekaarisuus sai Solsirépifpanin jo vuonna 1840 esittämään prekaarisuudelle omistetun kantaatin ja albumin kansikuvakin on kyseisen artistin potretti.

Syvään päätyyn siis molskahdetaan ja satunnainen kuulija voi valita: joko otat tarjotut tulkinnat ja merkitykset, tai sitten luot ne itse päässäsi. Luonteelleni uskollisena tein tietysti jälkimmäisellä tavalla, koska en tätäkään levyä kuunnellessa lukenut alkuun lainkaan mitään saatesanoja. Tarkemmin sanottuna välttelin kaikkea infon kaltaistakaan ja näin kokemukseni vei minut aivan erilaisiin paikkoihin. Vääriä tulkintojahan ei tunnetusti ole edes olemassa.

Suurin osa levyn teoksista on hyvin hiljaisia. Kauniita ja kummallisia ääniä on luotu ties millä, en edes tiedä minkälainen Kuusijärven soitin mahtaa olla, mutta korvani tietävät mitä kuulevat. Kolmeen osaan jaettu ubi calamari on hetkittäin suorastaan heleän kaunis, toisinaan taas kokeellisuuden kanssa leikittelevä teos, jossa kuullaan myös lausuttuja sanoja, ehkäpä jopa runoja – tulkintoja taas. Keskelle levyä sijoitettu nimiraita solsirépifpan ottaa lähes vartin luodessaan maailmansa, jossa tilat keikahtavat nopeasti nurinkurisiksi.

Tämä levy on taidetta, sitä en kiistä, mutta samalla äänitaiteen ehdottomuus on viety sellaisiin mittoihin, että allekirjoittanut taisi tipahtaa jo pari kertaa veneestä. Tai missä värkissä sitä sitten matkattiinkaan.