Queens Of The Stone Age: In Times New Roman

Matador Records

Vuosituhannen vaihteessa ja uuden vuosituhannen ensimmäisten vuosien aikana Queens Of The Stone Age saavutti maineen stoner rockin uudistajana sekä uutena desert rockin messiaana. Kokoonpanokin asettui osapuilleen kohdilleen vuoden 2007 Era Vulgaris -pitkäsoiton kohdilla, mutta sittemmin QOTSAn albumeilla on tahtonut olla isoja julkaisuvälejä. Olihan tässäkin taas pandemiaa ja muuta välissä, mutta silti: vuodesta 2017 ja Villains-albumista on kyllä rutosti aikaa.

Entä mitä bändille on tapahtunut, kuinka Joshua Hommen kipparoima bändi on uudistunut musiikillisesti? Eipä oikeastaan mitenkään, eikä sellaista tainnut moni meistä sydämessään edes toivoakaan. Tai sanotaanko vaikka näin, että ilahduin jo ensimmäisellä kuuntelukierroksella garageisen, stonerisen ja rouhean kitararocksoundin helliessä taas kerran korviani. Maailma on muuttunut huimasti, mutta QOTSAn tuoreustakuu se pitää vain vuosikymmenestä toiseen.

Kevään ja albumin ensimmäinen sinkku Emotion Sickness on karkotettu B-puolen loppumetreille asti, eikä kyseinen biisi ole mielestäni lähellekään kiekon terävintä kärkeä. Sen sijaan toiseksi sinkuksi poimittu Carnavoyeur osuu jonnekin Berliini-kautensa Bowien ja tämän tuon aikaisen läheisen ystävän Iggy Popin tekemisiä. Melodisuus kohtaa kulmikkuuden, yllättäviksi laskettavat soundikokeilut suutelevat raakaa kitarasoundia estoitta ja lopputulema on simppelissä neroudessaan – kuten niin monesti aiemminkin – jotain magiikkaan verrattavaa.

Kolmossinkku Paper Machete, joka kuullaan heti avausraita Obsceneryn perään, onkin sitten sitä perusrunttaa svengillä, mistä QOTSA on tullut tunnetuksi ja rakastetuksi. Vahvan alkurynnäkön solmukohtia on myös kolmantena kuultava Negative Space, josta olisi kannattanut leipoa ensimmäinen sinkku aikoinaan, siinä määrin vetävästä ja toimivasta stonerboogiesta ja kitaravallituksesta tässä on kyse. Ja kun hieman myöhemmin Made to Parade venkoilee, on aika kysyä ilman sarvia ja hampaita: ”Sanoiko joku jo Iggy Popin nimen ääneen?”

In Times New Roman on soundeiltaan hieman edeltäjiään raaempi tapaus, jonka sielun syvimpiä ja synkimpiä juonteita en ole vieläkään täysin kartoittanut. Mistä yhdeksänminuuttinen päätösraita Straight Jacket Fitting ensinnäkään kertoo ja kuinka What the Peephole Say -siivun lyriikoita pitäisi ymmärtää? Eihän Homme koskaan mikään uuden ajan Lennon tai Cohen ole ollut, joten ehkäpä sanat ovat joskus vain sanoja.

Kymmenen raitaa, reilu kolme varttia ja biisejä rustaamassa on ollut koko bändi, joten klassisen rocklevyn tunnusmuodot täyttyvät. Pari pientä kauneusvirhettä ja raapaletta, mutta ehkäpä ne tuovat vain lisäluonnetta pakettiin. Niin tai näin, QOTSA on jälleen kerran palannut vahvana sekä väkevänä.