Steve Lukather: Bridges

The Players Club

Steve Lukather jatkaa tuotteliasta kauttaan peräti kuudennella sooloalbumillaan kuluvalla vuosituhannella. Tuohon kun lisää kitarasankarin kiireet niin Toton kuin pienempienkin projektien parissa, niin kasassa on kunnioitettavan korkea ja leveä pino julkaisuja. Itsekin ole pyöritellyt useampaan otteeseen progepoprock-taiturin soolotuotoksia, mutta niin vain Desibeli.netissä niitä ei ole aiemmin arvioitu. No, yhdeksäs soolokiekko siis toden sanokoon.

Jokaisella Toton julkaisulla mukana ollut Lukather ei tietenkään pääse täysin irti emobändistä, eikä hän toisaalta tunnu moista kaipaavankaan. Sooloalbumit kuulostavat siis aina tiettyyn pisteeseen saakka myös Toton vastaavilta, eikä faktasta ole ainakaan tällä erää haittaa. Toistaiseksi uusin sinkku, Someone, on mitä viehättävin tunnelmapala, jolla balladimaisuus on kuitenkin enemmänkin vain kaunista pintaa, joka on vedetty sinänsä nopean ja napakan rallin ylle. Ensimmäiseksi sinkuksi valittu When I See You Again onkin sitten sitä rokimpaa Lukatheria, jolla kasaristi hardrokkaava ja synaisesti ryyditetty AOR paukkuu kuin emoyhtyeen kunnian päivinä konsanaan.

Oikeastaan Bridges on enemmän kuin puoliksi Toton albumi, sillä materiaalia ovat olleet kirjoittamassa ja ikuistamassa studionkin puolella Toto-toverit Joseph Williams ja David Paich. Eli kun vokalisti, kitaristi ja kosketinsoittaja ovat samasta ryhmästä, niin vaikeahan siinä on enää tarkkoja ja jyrkkiä raja-aitoja piirtää. Ja Lukather oli toisaalta avittamassa Paichia tämän viimevuotisella Forgotten Toys -albumilla, joten piiri pieni pyörii jne.

Menokenkä pysyy ensiluokkaisesti jalassa, eikä bluesimpi tunnelmointikaan tuota minkäänlaisia ongelmia. Viiden minuutin tuolle puolen laahustava Take My Love tihkuu sinisiä nuotteja, kaiken napsahtaessa kohdilleen. Vieläkin syvemmältä melankolian kaunoisesta kaivoista vettä nostaa All Forevers Must End, jonka ainoat ongelmat ovat rajoilla heiluvissa lyriikoissa. Tarina ei kerro, josko tämä on jonkin sortin erolevy, mutta kovin sellaiselta kiekko kyllä hetkittäin soundaa.

Bridges ei ole parasta mahdollista Lukatheria, eikä se pärjää täysin vertailussa emobändinkään kaikkiin tekemisiin. Ei tietenkään, kun diskografia ulottuu jo kaukaiselle 70-luvulle saakka, mutta albumi osoittaa niin Lukatherin kuin hänen muskettisoturiensa jaksavan yhä mainiosti. Nytkin kun parit täytesiivut olisi vain heivattu yli laidan ja tyydytty ’pelkkään’ EP-levyyn, olisi lopputulema ollut kevyesti neljän tähden veroinen.