Sam Huber: SCREAM

True Groove Records

Sam Huber on kotimaisen grooven kuningas ja soulin suurmies, mutta nyt herra Huber on myös rock’n’rollin taitaja. Tarkemmin sanottuna funkrockin, jonka yhteydessä on tällä erää mainittu jopa itsensä Iggy Popkin. Eli kaikki ei todellakaan ole kuten ennen, joten mihin kaikki tämä huuto lopulta johtaa?

Musiikki syntyy tunteesta ja SCREAM-albumin tapauksessa Huber käsittelee sielunsa tummempia kamareita ja synkempiä käytäviä. Jokaisessa meistä on vähintäänkin kaksi puolta, joita voi äärimmilleen yksinkertaistetussa kaavaluonnoksessa kutsua esimerkiksi valoksi ja varjoksi. SCREAM funkkaa, veivaa ja rokkaa, mutta vaikka biisit ovat syntyneet ainakin osin negatiivisista virroista, ei se kuitenkaan tee albumista synkkää tai negatiivista. Huber on kanavoinut energiat moninaisiin käyttötarkoituksiin ja näin SCREAM on vahva albumi hyvinkin yllättävillä tavoilla.

Lähdetäänpä tällä kertaa liikkeelle lopusta. Viimeisenä lukuna kuullaan superfunkkaava menoraita Leave Me Behind, joka julistaa otsikkoaan riemuisasti. Tietysti juhlijan kasvoilla näkyy kyyneliä, mutta sehän ei menoa rajoita tai haittaa, kun funkkaavaa rytmiä kierretään tantereeseen. Mittaa koko kiekolle ja sen yhdeksälle raidalla kertyy vain hitusen päälle puoli tuntia, mutta nämä 30 minuuttia ladataan tunnetta täyteen.

Albumin alkupuolella sinkkuraita Don’t Touch Me haluaa myös ottaa etäisyyttä niin fyysisesti kuin psyykkisesti, eivätkä pinnan alla myrskyävät tunteet jää todellakaan pinnan alle. Jännitteisyys leimaakin koko levyä, joka on kuin yhtä häkkiinsä suljetun tiikerin levotonta käyntiä edes ja taas. Räjähdys kytee alati lähellä, etkä koskaan tiedä koska peto loikkaa vasten vihaamiaan kaltereita. Alkuvoimainen raaka energia saa kavahtamaan, ja silti tuossa kaikessa on myös jotain oudon upeaa ja kiehtovaa, koska kyse on kaikkia eläviä yhdistävistä tunteista ja reaktioista – olkoot ne sitten kuinka eläimellisiä tahansa. Ysärin aikaisen Reznorin jalanjäljissä asteleva Scream saattaa olla jo askel liian pitkälle tällä saralla, tai ehkäpä se viimeinen, kuvan kirkastava ja kaiken täydentävä palanen, jonka myötä SCREAM on täysi.

Huber on aiempaa tummempi, rockimpi ja toisinaan jopa synkempi, mutta soulin paloa ja grooven voimaa miehestä ei ole saatu nitistettyä nytkään. Ei vaikka elämä on kuullun perusteella antanut tällä kertaa hivenen enemmän rysty- ja kämmenpalautuksia suoraan naamaan. SCREAM huutaa asioitaan ja kirkuu huomioitaan, mutta esimerkiksi Baby Don’t Care on lähes bowiemainen puoliballadi, jossa tunteiden verkkoja venytetään melodisesti, kauniistikin.