Kaukolampi: Inside The Sphere

Optimo Music

Timo Kaukolampi on kannuksensa jo moneen kertaan ansainnut elektronisen musiikin taitaja, jolta löytyy Jussi-patsaskin hyllyä koristamasta. Mm. K-X-P:n jäsenenä tunnetuksi tullut Kaukolampi käsittelee uusimmalla sooloalbumillaan ihmisen sisäisen maailman kummallisuuksia, tai näin ainakin saatesanoissa instrumentaalista äänimatkaa kuulijoille avataan. Mittaa seitsemän raidan joukolle kertyy lähemmäs 53 minuuttia, eikä mihinkään ole sen kummempi hoppu.

Kuuntelin levyn moneen kertaan läpi niin, etten tiennyt sen taustoista ja syntyyn johtaneista vaikuttimista yhtään mitään. Näin sain päähäni täysin erilaisia kuvia, kuin mitä tekijä on nähtävästi halunnut välittää. Enkä siis sellaisia ajatuksia ja luonnoksia, joissa käsitellään esimerkiksi manipulointia yksilön ja yhteiskunnan tasolla. Kolkot kaiut merkkaavat kuulemma paranoian ja valehtelun teemoja, kun itse pohdin lähinnä hiljaisia vuoria ja niiltä avautuvia jäätiköitä.

Kiireetön ja vähäeleinen massiivisuus ovat toki alati läsnä ja runsaat tyhjät tilat äänten väleissä ovat jälleen kerran merkityksellisiä, kuten saatesanoissakin muistetaan todeta. Kaukolampi onkin vienyt huippuunsa hienovaraisen äänillä vaikuttamisen tavoilla, joilla vihjeet, vinkit ja pienet reunukset ovat olennainen osa suurempaa kuvaa, tai peräti kuvasarjaa.

Fields of Metal kuulosti kiistatta heti teollisemmalta, aivan joltain sci-fi tarinoiden koneplaneetalta ja Ee-Nni-Aa-Ssan pehmeämmissä käsissä äänet venyvät rauhoittavan joustaviksi, orgaanisiksikin. Toki alla voi tuntea syntetisaattoreiden luomaa jännitteisyyttä, mutta omalla mielen valkokankaalla esiin piirtyi ennemminkin bladerunnermaisia megapolismaisemia. Hypnoottisesti pyörivä VCS3 ja lämpimämpi Nostalgia ovat myös melkoisia äänirakennelmia, lähestyy niitä sitten millä asenteella ja agendalla tahansa.

Inside The Sphere on matka analogisen ja digitaalisen tuolle puolen, sanattoman laulun käyttäytyessä yhden instrumentin tavoin. Kaukolampi onkin armoitettu tunnelmien ja tilojen luoja, jonka elektronisten äänipilvien ja avoimien horisonttien äärellä ajan kaltaiset turhuudet menettävät merkityksensä. Uusi albumi on kiistatta tummasävyinen, muttei sentään synkkä tai dystooppinen – omasta mielestäni nyt ainakin.