Jaska Lukkarinen: One For Joe

Sibis Jazz Doc

Rumpali Jaska Lukkarisen sooloalbumi on kunnianosoitus eräälle jazzin suurimmista rumpaleista. Miles David Quintetin rumpalina vuosina 1955-1958 toiminut Philly Joe Jones oli yksikön osa, jota alettiin vuosien saatossa kutsua myös nimellä ”First Great Quintet”. Kutsumanimi kertoneekin paljon historian suomasta arvoituksesta, sekä tuolloin saavutetuista asioista. Davisin kanssa vietettyjen vuosien aikana ja erityisesti niiden jälkeen Jones teki yhteistyötä myös lukemattomien muiden taitureiden kanssa, jazzin, hard bopin, bebopin ja cool jazzin luonnistuessa tuosta vain.

Lukkarinen on perehtynyt Jonesin soittoon ja elämään siinä määrin, että hän on jopa tekemässä taiteellista tohtorintutkintoa ja tämä albumi on osa kyseistä työtä. Tarkoituksena on kuuleman mukaan ollut mielikuvitusharjoittelun avulla päästä sisään Jonesin soittoon, hänen tapaansa nähdä musiikillisia osia ja kokonaisuuksia. Tähtäimessä ei kuitenkaan ole ollut suora kopiointi, vaan Jonesin uniikista ilmaisuvoimasta ja toimintatavoista inspiroituminen. Eikä Lukkarinen suinkaan joudu häpeilemään svengin suurmiehen seurassa, vaikka suora vertailu turhaa ja tarpeetonta onkin.

Apuna huiman tavoitteen saavuttamisessa ovat olleet saksofonisti Timo Lassy, kitaristi Varre Vartiainen ja basisti Antti Lötjönen, eli kovaa kaartia on kerätty kasaan. Levy lähtee liikkeelle Miles Davis Quintetin vuoden 1958 Porgy and Bess -albumilta löytyvällä Gone-numerolla, jonka sävelsi bändille itsensä Gil Evans. Evans johti samalla joukkoa studiossa Davisin rinnalla, joten haastetta tulee useammalta suunnalta. Rima on korkealla, mutta iloluonteinen onnistuminenhan tästä heti kirpoaa.

Hieman myöhemmin samaisena vuonna 1958 Davisin Milestones-kiekolle päätynyt Two Bass Hit on kuumeisen tunteikas ryöppy jazzia, jota on myös versioitu kuluneina vuosina aina vain uudelleen. Lukkarinen on vienyt soiton mielestäni takaisin alkulähteille ja menokenkää kutittaa kummasti. Jonesin toisen sooloalbumin avausraita Blue Gwynn tipauttaa sopivasti vauhtia, tai oikeammin nostaa sitä supertunnelmallisen Tenderlyn vanavedessä, herätellen samalla satunnaisen kuulijan takaisin tähän päivään. Näin vaikka tämäkin raita on itse asiassa jo 50-luvun lopulta.

Aikaa on kiistatta kulunut paljon jopa albumin sulkevasta Surrey with the Fringe on Top -siivusta, jonka Davis yhtyeineen julkaisi sinkkuna vuonna 1964. Nämä kaikki palaset olivat kuitenkin rakentamassa modernin jazzin kivijalkaa, sekä hard bopin kultakautta, jonka täysi merkitys tuntuu näinä päivinä jälleen uusin tavoin avautuvan uusille ajoille. Soitto on samaan aikaan klassista ja ajatonta, enkä harmittele oikeastaan muuta kuin levyn kymmenen raidan kapeaa otantaa. Tätä herkkua kun nauttisi aina vain isommissa annoksissa.