Jaska Lukkarinen: One For Joe

Sibis Jazz Doc

Rumpali Jaska Lukkarisen sooloalbumi on kunnianosoitus er��lle jazzin suurimmista rumpaleista. Miles David Quintetin rumpalina vuosina 1955-1958 toiminut Philly Joe Jones oli yksik�n osa, jota alettiin vuosien saatossa kutsua my�s nimell� �First Great Quintet�. Kutsumanimi kertoneekin paljon historian suomasta arvoituksesta, sek� tuolloin saavutetuista asioista. Davisin kanssa vietettyjen vuosien aikana ja erityisesti niiden j�lkeen Jones teki yhteisty�t� my�s lukemattomien muiden taitureiden kanssa, jazzin, hard bopin, bebopin ja cool jazzin luonnistuessa tuosta vain.

Lukkarinen on perehtynyt Jonesin soittoon ja el�m��n siin� m��rin, ett� h�n on jopa tekem�ss� taiteellista tohtorintutkintoa ja t�m� albumi on osa kyseist� ty�t�. Tarkoituksena on kuuleman mukaan ollut mielikuvitusharjoittelun avulla p��st� sis��n Jonesin soittoon, h�nen tapaansa n�hd� musiikillisia osia ja kokonaisuuksia. T�ht�imess� ei kuitenkaan ole ollut suora kopiointi, vaan Jonesin uniikista ilmaisuvoimasta ja toimintatavoista inspiroituminen. Eik� Lukkarinen suinkaan joudu h�peilem��n svengin suurmiehen seurassa, vaikka suora vertailu turhaa ja tarpeetonta onkin.

Apuna huiman tavoitteen saavuttamisessa ovat olleet saksofonisti Timo Lassy, kitaristi Varre Vartiainen ja basisti Antti L�tj�nen, eli kovaa kaartia on ker�tty kasaan. Levy l�htee liikkeelle Miles Davis Quintetin vuoden 1958 Porgy and Bess -albumilta l�ytyv�ll� Gone-numerolla, jonka s�velsi b�ndille itsens� Gil Evans. Evans johti samalla joukkoa studiossa Davisin rinnalla, joten haastetta tulee useammalta suunnalta. Rima on korkealla, mutta iloluonteinen onnistuminenhan t�st� heti kirpoaa.

Hieman my�hemmin samaisena vuonna 1958 Davisin Milestones-kiekolle p��tynyt Two Bass Hit on kuumeisen tunteikas ry�ppy jazzia, jota on my�s versioitu kuluneina vuosina aina vain uudelleen. Lukkarinen on vienyt soiton mielest�ni takaisin alkul�hteille ja menokenk�� kutittaa kummasti. Jonesin toisen sooloalbumin avausraita Blue Gwynn tipauttaa sopivasti vauhtia, tai oikeammin nostaa sit� supertunnelmallisen Tenderlyn vanavedess�, her�tellen samalla satunnaisen kuulijan takaisin t�h�n p�iv��n. N�in vaikka t�m�kin raita on itse asiassa jo 50-luvun lopulta.

Aikaa on kiistatta kulunut paljon jopa albumin sulkevasta Surrey with the Fringe on Top -siivusta, jonka Davis yhtyeineen julkaisi sinkkuna vuonna 1964. N�m� kaikki palaset olivat kuitenkin rakentamassa modernin jazzin kivijalkaa, sek� hard bopin kultakautta, jonka t�ysi merkitys tuntuu n�in� p�ivin� j�lleen uusin tavoin avautuvan uusille ajoille. Soitto on samaan aikaan klassista ja ajatonta, enk� harmittele oikeastaan muuta kuin levyn kymmenen raidan kapeaa otantaa. T�t� herkkua kun nauttisi aina vain isommissa annoksissa.