HT tapes: Looks Kind of Weird But Doesn’t Make Sense

Palmulevyt

HT tapes ei juuri informaatiolla satunnaista arviosetää siunannut. Desibeli.netin toimitukseen saapuneen komean vinyylilevyn (suuri kiitos hienosta kiekosta, vinyyli on paras!) takakannessa lukevat toki biisien lyriikat ja tekijöiden nimet, mutta siinä se. Just play that funky music, white boy!

Okei, funkin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaikka kitaristi/vokalisti Heidi Tikka ja rumpali/vokalisti Teemu Hietaniemi omanlaisensa grooven päälle ymmärtävätkin. Nyt jutun juoni, juuri ja juju on jossain grungen pörisevässä likaisuudessa, punkin yhtä sormea heiluttavassa asenteessa, sekä tietysti äärimmilleen karsitun rockin villissä rosoisuudessa. Sieltä löytyvät kaikki kurtcobainit, sidvicioukset, jackwhitet ja muut samasta pinosta, kasasta sekä röykkiöstä, ja juuri sinne sukellamme seurauksia sen kummemmin ajattelematta.

Looks Kind of Weird But Doesn’t Make Sense ei pidä sisällään otsikkonsa nimistä raitaa, tai edes siitä osia, joten lause pitänee ymmärtää sisältöä ja/tai kantta kuvaavana. Juu, outoa on eikä tässä juuri suotta selitellä asioita, joten kun kaikkea muuta kuin formaattiradioiden slotteihin solahtava Radio Song viimein sulkee B-puolen ovat ajatukset aika sekavat. Pörinää ja kolinaa on kuulemma äänitetty suoraan nauhalle, mikä myös kuuluu siistin siivottomassa jäljessä. Soundihygienian tasohan saisi totoistit loikkimaan ikkunoista ulos ja folkprogeilijat voimaan pahoin, mikä on tietysti osa kaiken tarkoitusta.

Koen A-puolen korkkaavan World Heavyweight Championin eräänlaisena testinä. Ensimmäisenä kynnyksenä, joka lähemmäs kahdeksan minuutin junnauksellaan kysyy: onko sinusta tähän? Biisin keskivaiheen hidas ja raahaava jammailukohta voisi olla stoneria, mutta siihenkään ei löydy oikein energiaa. Vasta NYC, Amsterdam nostaa mielestäni kaikki verhot pois edestä, minkä myötä HT tapes paljastaa todellisen luontonsa. Kitara ja rummut eivät päästä biisejä enää kuin kerran rönsyilemään neljän minuutin tuolle puolen, melodisuuden ja riffittelyn toimiessa takaliston vauhdittajana.

Näin äärimmilleen karsittu tapa luoda ja soittaa jättää tietysti jäljen tikkuiseksi, mutta Tikka & Hietaniemi osaavat hyödyntää itse rakennetun häkkinsä rajoituksia hienosti. Melodisuus puskee esiin alta, vaikka päälle raastettu kitara superrouhea onkin. Karuus on kuitenkin osin pintaa ja kun All Systems Down liitelee vajaan kolmeminuuttisensa eetterissä, voi lopputulemaa kutsua jopa kauniiksi. Ihan oikeasti.

Kun palikat on esitelty ja suunta näytetty tuntuu suunta kuitenkin hivenen katoavan. Duo kyllä melskaa asiallisesti ja ymmärtää tipauttaa iskuvoimaa tarvittaessa, mutta vasta kummalliselta kuulostava Human osuu mielestäni johonkin. En itse vieläkään tiedä mihin, mutta jokin kumman siivun aaltoilussa kiehtoo. Punkahtavampi Fear ansaitsee myös propsit, vaan keskivaiheen notkahdusta tuokaan ei enää täysin paikkaa.