Apostasy: Cell 666

Blackmark

Apostasy nimisiä yhtyeitä on perustettu ennen tätä ruotsalaisryhmää jo ainakin kaksi kappaletta. Kumpikin retkue vaikutti/vaikuttaa black metal genressä, joten jotta sekaannusten mahdollisuus voisi olla maksimaalinen myös svedujen Apostasy meuhkaa melodisen blackin tantereilla. Ensi käden tietoa bändistä ei juurikaan tahtonut löytyä, lieköhän suurimpana syynä juuri tuo ’ongelmallinen’ useasti käytetty nimi.

Heti lätyn ensisekunneista lähtien viitoitus kohti tämän Apostasyn omaa linnaa on hyvin selkeä. Ennen kuin ensimmäinen kappale on ehtinyt vanhentua minuuttiakaan polveilevat koskettimet ovat jo ehtineet maadoittaa täydellisesti kaiken liiallisen varauksen, perinteinen black-rääkyminen on saanut jo tukea murisevammasta laulusta ja kitarat ovat muuttuneet erottamattomaksi osaksi taustan tummaa tapetointia. Mitään uutta tässä ei todellakaan tarjota, mutta oma tontti hoidetaan pikkutarkalla toteutuksella ja moitteettomalla työmoraalilla. Rumpali nakuttaa halki levyn tasaisesti kannujaan, ja koskettimilla luodut melodiat ovat monasti herkullisen kuuloisia. Tempo ei nouse missään vaiheessa kiihdytyskisa vauhtiin, muttei toisaalta juuri laskekaan keskivauhdista. Pitkät instrumentaaliosuudet pistävät välillä hieman ihmettelemään notta koska tässä taas lähdetään räiskimään lisää. Tästä joka alueen tasavahvasta luetettavuudesta ja tasaisuudesta muodostuu hitaasti kolikon kumpikin puoli – levyä voi kuunnella ns taustamusiikkina aivan vaivatta, mutta hiemankin lähempi tarkastelu saa biisit tuntumaan yksipuisilta ja suoraan sanottuna mielikuvituksettomilta.

Miltei täydellisestä infon puutteesta johtuen olettaisin kyseessä olevan debytantti yhtyeen, jolloin näin raakilemainen tulos on toki ihan hyväksyttävissä mutta parannusta pitää ehdottomasti löytyä jo seuraavalle pitkäsoitolle. Siellä täällä esiintyvät hieman perinteisemmän metallin sävyt kuuluvat poikkeuksetta lätyn kohokohtiin ja aina kun vokalisti irroittaa itsensä rääkymis-raiteelta on tulos jo huomattavasti paremman kuuloista. Ja aivan joka kerta uuden osan alkuun ei tarvitsisi heittää sitä kaikkein oletettavinta demonista ”Jaaaaahhhh!” huutoa.

Apostasyn levy on ihan kohtuullinen, mutta juuri sitä enempään ei ponnistus tällä kertaa kantanut. Genressä joka suoltaa jatkuvalla syötöllä levyjä ulos tarvitaan enemmän, paljon enemmän jotta oma paikka täydenkuun loisteessa löytyisi.