Maija Anttila & Jonathan Nagel: Way Over Time

Xilent Records

Maija Anttila on suomalainen bassoklarinisti, joka innovatiivisen ja rajoja rikkovan soolotuotantonsa lisäksi kuuluu Tampering Ensemblen vahvuuksiin. Jonathan Nagel on puolestaan Amsterdamissa ja Berliinissä asuva kontrabasisti, joka ei kavahda taidemusiikin syvimpiäkään päätyjä. Yhdessä kaksikko on luonut jotain, jota on erittäin haastavaa pukea sanoiksi. Yritän kuitenkin parhaani mukaan avata instrumentaalilevyn saloja.

Ensinnäkin on aika lajitunnistukselle, jotta päästään edes jotenkin kärryille, tasoille ja vyöhykkeille. Äänessä ovat siis bassoklarinetti ja kontrabasso, joiden lisäksi kummankin soittimiin kuuluu ’fx’. Eli tehosteitakin kuullaan, mutta oikeasti em. kaksi soitinta ovat albumin sielu, sydän ja aivot. Niiden ääniä muokataan ja maustetaan, venytetään ja särjetään, mutta ydin on silti ydin.

Tyyli on kokeellinen, yksittäisiä ääniä korostava ja sirpaleista äänimosaiikkeja rakentava, eikä se muistuta oikein mitään ns. valtavirran muodoista. Elokuvien rohkeammat ääniraidat voisivat sisältää jotain tämäntapaista, tai ehkäpä taidegallerioiden näyttelyissä raidat voisivat soida yhtä rohkeiden taideteosten tukena. Levyllä on vain kolme raitaa, tosin vinyyliversiossa Sky on jaettu tilasyistä kahteen osaan. Mittaa tälle kaikelle kertyy noin 40 minuuttia, joten asioiden annetaan todella kehittyä.

Mitä sitten saan irti näistä harvoista äänistä, joita soittimet minulle suovat? Avausraita Night on kiistatta öisen rauhallinen ja sees, pitkien äänten venyessä ja venyttäessä yön hetkiä. Kaikkea leimaa syvä rauhallisuus, ehkäpä onnellisuuskin, tai ainakaan itse en aisti pääosin orgaanisista äänistä pienintäkään stressiä, negatiivisuutta tai asioiden pirstaloitumista. Ennemminkin kuvitteellisen ikkunan takana voisivat kuvitteelliset puut vahtia rauhaisan tähtitaivaan alla maailman uinumista. Soundit ovat tummia, pohtivia ja melankolisia, mutta suoranainen suru puuttuu kuvasta. Omasta kuvastani nyt ainakin.

Kahteen osaa lohkottu Sky jatkaa samoilla linjoilla, vaikka nyt ääniä, nuotteja ja elementtejä jo enemmän onkin. Rytmi nousee hetkittäin lähelle pintaa, mutta varsinaisia perinteisen musiikin elementtejä ei juurikaan ole. Tempo kyllä löytyy, virtaus on selvempi ja taivaat aukenevat selkeinä yllä. Yön melankolisuus vaihtuu kirkkaampiin, valoisampiin ja kiireisempiin fiiliksiin, etenkin jälkimmäisen puoliskon muuntuessa hetkittäin suorastaan hektiseksi – duon mittapuulla nyt ainakin.

Matkan sulkeva Rave on hitaasti kiiruhtava jätti, joka nostattaa mielestäni levyn syvimmät aallot, mutta niin kovin, kovin verkkaisesti. Matalien äänten päästessä kärkeen syntyy hidasta murrosta, hajoamispisteeseensä saakka kurottavaa maalailua, joka kiistatta tuntuu sydänalassa. Voimaa, latausta, energiaa – ankkuri onkin tavallaan vastavoima alun seesteisyydelle. En kuule äänissä vieläkään merkkejä kriiseistä, negatiivisuudesta, tuhoavasta voimasta, mutta voimaa siellä äänten keskellä on ja rutkasti.

Taide on taidetta ja tämä jos mikä on äänitaidetta. Koen olevani näin kokeellisen materiaalin äärellä lievästi hukassa, koska en taida täysin ymmärtää tekijöiden tarkoituksia ja tavoitteita. Äänet kuitenkin herättävät tunteita, etenkin Rave ravistelee vielä pitkään suoranaisella raivollaan, kun taas Night vaikuttaa jälkikäteen unelta, josta haluaisi muistaa enemmän.