Vox Flatus: Perintönä päähine tai joulupukkitakki

Psychedelica Records

Vox Flatus julkaisi muinoin 90-luvulla EP:n sekä pari pitkäsoittoakin, mutta Pieksämäeltä kotoisin oleva outorockin kummajainen oli allekirjoittaneelle täysi tuntemattomuus ennen tätä kiekkoa. Tänä vuonna 33-vuotisjuhliaan viettävä taiteilijakollektiivi aikoo jälleen keikkailla, ja kuka sitä pelkkiä vanhoja ralleja jaksaisi soittaa. Niinpä juhlien kunniaksi ryhmä julkaisi myös uuden pitkäsoiton, ensimmäisen sitten vuoden 2007 Pingviinille-levyn, johon tulin muuten myös tutustuneeksi tässä samassa rytäkässä.

Rockin kiviä kieritellään siis Pieksämäenkin rinteitä ylös ja alas, eikä sammalta vaikuta tarttuneen murikoiden kylkiin. Asenteen puolella vallalla on punkahtava taiteellisuus, josta eräskin Kuolleet Intiaanit sekä heidän suurmestarinsa Sielun Veljet aikoinaan takoivat kansalle pureskeltavaa. Kitarat vinkuvat, ukot ääntelehtivät eri tavoin ja Läski-Esa kolistelee Dumarin ratapihalla. Hakkaa, hakkaa, vaan ei nuiji tunnottomaksi, moiseen ansaan langetakseen Vox Flatusin ketut ovat aivan liian ovelia. Edes sekopäinen Boink-Lökö ei ole niin järjetön, kuin mitä pinta antaa ensikokemuksella ymmärtää.

Orkesterin tapa luoda taiteellista ja tarkkaa möykkää saavuttaakin em. tekijöiden sfäärejä, koska räiskähtelevä energisyys ei ole vailla suuntaa. Kaikella on tarkoituksensa, tai ainakin jokin linkki johonkin muuhun levyllä kuultuun, jolloin kokonaisuuksia syntyy ja suurempia linjoja alkaa kehittyä. Osa saattaa olla sattumaa, tai allekirjoittaneen pulaan joutuneiden aivojen keksimiä viittauksia, mutta levyn 20 raidasta on kyllä moneksi.

Lyhyet välipalat ovat toisinaan aika skipattavaa tavaraa, mutta toisaalta: mm. Kumpi meistä on raskaana? ja Lisää pullaa (vähemmän pullaa) -runohetket saattavat hyvinkin posauttaa potin keikalla. Teatraalisuudesta on harvemmin vahinkoa outorockin vinoilla pinnoilla kiipeiltäessä.

Performanssimaisella kohkauksella pystyy kyllä luomaan tunnelmaa, mutta ykkösluokan tarttumabiisejä tarvitsee jokainen, jotta kiinnostus ei alkuihastuksen jälkeen lässähdä. Levyn ässiä on mielestäni hivenen rauhallisempi Väärinkäsitys, jonka muikeassa venkoilussa on ironiaa ironian päällä – tai kuka näistä lyriikoista oikeasti ihan kaikkea ymmärtää, ja pitääkö niitä ensinnäkään pyrkiä pilkkomaan kvarkkitasolle asti? Melodia kuitenkin toimii siinä missä Isäsi on sairas mies -vyörytyksessäkin. Ensirytäkkään sijoitettu Get Ready! Täältä tulee Kirka Babitzin-laulu löytänee myös vaivatta hedelmällisiä osumakenttiä, kiitos hardcoremaisen lanausosansa ja napakan montypythonmaisten lyriikoiden.

Kovaa osataan siis ajaa, mutta albumilla on enemmänkin puolia. Melodiset ja rauhallisemmat raidat tuovat ensinnäkin kontrastia muassaan, minkä lisäksi vokaalien puhtaat osuudet tuovat kaivattua vaihtelua. Näistä biiseistä saakin kasattua sellaisen keikkasetin, että vaikuttumistakuu täyttyy vaivatta.