Antti Kuosmanen: Muukalainen

Omakustanne

Viime syksynä hämmästelin Antti Kuosmasen uupumatonta energiaa. Uuttera herra kun on julkaissut huiman määrän erilaista musiikkia niin soolona kuin muutenkin, eikä biisikynästä näytä muste kuivuvan lainkaan. Etenkin vuodenvaihteen tienoilla verkon puolella koettiin suoranainen sinkkutulva, kun soolo- ja bändibiisejä kirjaimellisesti ropisi aalloille.

Ainoa yhdistävä tekijä runsaalle soolomateriaalille on periaatteen tasolla suomenkielinen poprock, joka nyt on ilmaisuna tietysti aivan mahdottoman lavea. Viime syksynä huimasta sinkkuvirrasta vain joitain biisejä mukaansa napsinut Timantteja tuntui summaavan siihen asti tapahtuneet asiat edes jotenkin, ollen kauniisti sanottuna värikäs kokonaisuus. Sama meno on jatkunut myös tuon jälkeen, eikä monista, monista sinkuista monikaan ole mahtunut uudelle Muukalainen-albumille.

Vuoden ensimmäisenä päivänä ilmestynyt Neljä vuodenaikaa päivässä on sentään kelpuutettu joukkoon, ja näin reippaan napakan poppisrokkisiivun sivuuttaminen olisikin ollut suoranainen synti. Jo viime syksynä julkaistu Löytyiskö uutta maailmaa lienee Kuosmasen tapa käsitellä Eurooppaan saapunutta sotaa, kauniin balladin piirtäessä eteen sodan absurdin arjen pisteliäin huomioin. Toisten tuhoutunut maailma on vain naurun aihe kaukana hoviaan pitävälle diktaattorille, jonka valtaistuin on yhtä lähellä todellisuutta kuin seuraavaa maailmaa sotaisalta taivaalta tähyilevät lapset.

Vielä kauempaa historiasta, peräti viime kesältä, singahtaa tähtienvälistä rakkaustarinaa pienellä Ziggy-twistillä taustoittava Muukalainen. Eipä ihme että on ihan nimibiisiksi nostettu, koska koko albumin käynnistävä menopala on peräti 13 raidan mittaisen pitkäsoiton ehdottomia jättipotteja. Yövuorossa jytää myös isolla jalalla, eikä levyn keskivaiheen menestysketjusta jää naristavaa.

Erämaan tomuissa voi maistaa iskelmän kaivosten läsnäolon, kun melankoliaa kaivetaan syvältä pohjoisesta sielusta. Elämän arvoitus oireilee balladitautia sekin, mutta kaiho kuuluu olennaisena osana Kuosmasen palettiin, joten sille suotakoon tilansa. Tasapainoilu eri suuntien välillä tuottaa kyllä pari isompaa monttua albumin kiveämään tiehen, mikä on harvemmin eduksi.

En voi mitenkään kutsua Muukalainen-levyä kokonaisuudeksi, ainakaan ehyeksi sellaiseksi, mutta toisesta kulmasta voi huomata vanhan totuuden: enemmän on enemmän. Mittaahan kiekolle kertyy päälle 51 minuuttia, eikä jokainen luku pysty kärkisiivujen lataukseen, mutta muistutan jälleen: tässä on vasta pieni osa Kuosmasen biisivirrasta.