Desibelin Valokeilassakin aiemmin esiintynyt tamperelainen Bloodpit on käväissyt studion puolella sen verran että kasaan on saatu neljän biisin EP rankempaa mätkettä. Bändi itse tuntuu väistelevän raskaampaan jyräykseen usein liitettävää metalli-sanaa, ja ihan syystäkin sillä nelikon luoma mekkala kaatuu enemmänkin rockin ja uus-grungen suuntaan. Laulukielenä toimii englanti jota vokalisti/kitaristi Matthau Mikojan käyttelee taiten, eivätkä toisen kitaran varressa viihtyvän Paavo Pekkosen ja bassotelusta vastaavan Aleksi Keräsen Neil Young-henkisissä stemmoissa ole kuin yksi vika – niitä on aivan liian vähän.

Aloituskapple Autumn esittelee rouhean äänimaiseman jota ei ole hinkattu liikoja, luojan kiitos, sillä rankemmassa rockissa tarvitaan rosoa. Itse biisi osoittautuu tiukasti tarttuvaksi rypistykseksi, jonka hiljaisen väliosan kautta avautuva viimeinen minuutti on jo silkkaa räjähdysvaaraa. Kakkosraita Bad Echo ottaa edeltäjäänsä vaanivamman taktiikan korvaamalla aavistuksen laskenutta sykettä lievällä lisäsäröllä. Ihan ei aloitusraidan tasolle silti päästä sen viimeisen ratkaisevan puristuksen jäädessä uupumaan. Bright Figment ottaa vuorollaan aivan uuden suuntiman omaten selvää hittipotentiaalia joka hieman ”perinteisemmällä” sovituksella pääsisi valloilleen, epäilen silti että biisi on kuitenkin juuri näin rosoisena vetäisynä parhaimmillaan. Viimeisenä kuultava nimikkokappale Platitude nousee hitaan leppoisasta vaelluksestaan hetkittäin miltein hurmokselliseen paatokseen osoittaen että kyllä se paisutuskin tarvittaessa osataan. Kuulostaa aivan rikollisen hyvälle ja on juuri sopiva ”jauhot suuhun” päätös tälle paljon lupaavalle EP:lle.

Bloodpit on historiansa aikana julkaissut ennen tätä kolme EP:tä ja kaikki tarvittava on jo kasassa seuraavan loogisen askeleen ottamiseen, sillä kyllähän näin laadukasta rockia jaksaa pitkäsoitollisenkin verran kuunnella helposti – oikeastaan hyvinkin mielellään.