Cyan Kicks: I Never Said 4ever

Ranka

Cyan Kicks on uuden ajan sinkkubändi, jolta kumpuaa toinen toistaan tarttuvampia ralleja tappavan tasaisin väliajoin. Biiseissä käsitellään useimmiten sydänsuruja ja lemmen murheiden alhoja, sävyjen suosiessa kiistatta tummempaa reunaa kadusta. Siipi ei kuitenkaan musiikissa laahaa maata, eikä teksteissä ruikuteta elon kovuutta, vaan koetuista asioista ammennetaan ennemminkin voimaa, kenties jopa viisautta riittävän pitkällä aikavälillä.

Yhtyeen toisen pitkäsoiton ensimmäinen sinkku ilmestyi jo loppuvuodesta 2021, kun vastustamattoman tarttuva Invicible toi lohtua vaikeisiin aikoihin. Loppuvuodesta 2022 Someone Like You niputti yhteen neljä sinkkua ja tuonkin jälkeen on ehditty pistää ulos vielä pari muuta biisiä. Kovan, kimaltelevan ja koukuttavan poprockinsa huippuunsa jalostanut Cyan Kicks ei ole lyönyt ainuttakaan hutia sinkkujen puolella, vaan miten näistä kaikista osasista saadaan kasattua albumia?

I Never Said 4ever hyppää suht turhan intron jälkeen suoraan vauhtikaistalle, eikä sieltä tipahdeta pois ennen loppumetrejä. Elektronisesti ryyditettyä ja isosti soivaa altsupoprockia ei jätetä ainakaan pieneksi, vaan räjähtävän nimibiisin vanavedessä sinkkuässät Hurricane ja Addicted ladataan maisemaan hartiavoimalla. Hurricane osaa tempaista kertsinsä melodialla jalat alta, eikä sisarus ole ainakaan heppoisempi näissä kisoissa, joten nyt viedään eikä vikistä.

Todellinen testi koittaa kuitenkin, kun sinkkujen ulkopuoliset raidat marssitetaan seuraavassa jonossa esiin. Can’t Get You Out of My Bed on niin tarttuva ja koukuttava melodiajyrä, että moni jenkkibändi antaisi vasempia käsiään moisesta aarteesta. Pieniä kirjaimia suosiva lostboi tipauttaa taas hivenen puristusta, vaikka rahdun hiljaisempaa kappaletta ei hitaaksi pysty kutsumaankaan. Todellinen aarre on kuitenkin Back Ashore, jonka melankoliassa koko albumin teema kiteytyy: on aika päästää irti menneestä, on aika mennä eteenpäin kohti parempaa huomista. Uudet luvut antavat samalla levylle sävyjä, syvyyttä ja kirjoa, mikä on pitkäsoittomaailmassa ehdoton edellytys.

Albumin jälkimmäisellä puoliskolla biisien keskimitta alkaa hitaasti painumaan kolmen ja puolen minuutin tuolle puolen, mutta sekin on levykokonaisuutta tarkastellessa positiivinen asia. Unbearable saa möyriä kitaravalliensa välissä sen ajan kuin pitääkin ja ihka oikeaksi slovariksi osoittautuva When You’re Gone päättää energisen 40-minuuttisen lämpimään muistijälkeen.

Onhan tämä melkoinen sinkkuparaati, mutta samalla levyn voimaannuttava ja tulevaisuuteen uskova henki on jotain, jota näissä ajoissa todellakin kaipaa. Maailma ei ehkä parane rockin soitolla, mutta sitä kuuntelemalla tulee ainakin hetkittäin parempi olo – ja eikö juuri silloin ainakin musiikin yksi tarkoitus täyty?