Lone Deer Laredo: Vol. 2

Iivana Helsinki Records

Hämmästyin ja yllätyin kiistatta melkoisesti, kun postipaketin sisältä paljastui Lone Deer Laredon komea vinyylilevy. Ensinnäkin on aina mahtavaa saada oikea levy, mutta kun mukana saapui vielä superpaksu lyriikkavihko, tai oikeammin pieni kirjanen, niin eipä päivä olisi voinut saada parempaa käännettä.

Mutta hetkinen – tämähän on Vol. 2 pitkäsoitto, joka ilmestyi digitaalisesti jo keväällä 2022, eli reilusti päälle vuosi sitten? Mukana ei tullut sen kummempaa saatekirjettä, mutta verkon puolelta selvisi vinyylipainoksen ilmestyneen vasta tämän vuoden puolella. Tai ainakin vinyylilevyn julkaisukeikka vietettiin alkuvuodesta, joten unohdetaan hetkeksi aika ja annetaan ajattoman musiikin puhua rajattomalla kielellään.

Yhdeksän raidan ja hieman päälle puolen tunnin mittainen albumi muodostaa kiistatta ehyen kokonaisuuden, jolla itsessään Nashvillessä äänitetyt kappaleet nojaavat nyt entistä enemmän americanan ja folkin voimaan. Kaihoa löytyy edelleen yllin kyllin, mutta sen sävyt ovat vaalenemaan päin, suomalais-ugrilaisen surumielisyyden vaihtuessa suuremman maailman avarampien taivaiden tuuliin. Samalla Paola Suhosen ja Olli Happosen muodostama yhtye on mielestäni menettänyt jotain oleellista alkuperäisestä kaavastaan, mutta ehkäpä se on vain ajan virrassa tarpeen. Toisaalta tilalle on tullut uutta, ja tällä levyllä kuten sen seuraajilla, tullaan taatusti tähtäämään muuallekin kuin vain Suomeen.

Levyä edeltäneet kaksi ensimmäistä sinkkua on sijoitettu A-puolen avaajiksi, koska sitä digiaikana vaaditaan, jotta myös verkon puolella potentiaalinen yleisö jaksaa kuunnella enemmänkin. Ja miksi toisaalta istua ykköslyöntien päällä, sillä High Noon on edelleen täydellisyyttä hipova tunnelmapala. Heti perään kuultava Fever Fever ei jää juuri sisaruksensa varjoon, mutta ei pysty toisaalta ohittamaankaan tätä. A-puolen sulkee kolmanneksi ja toistaiseksi viimeiseksi sinkuksi poimittu Somewhere Down the Last Road, joka painaa kaihomittarien neulat jälleen laitaan. Tiukkaa on yritys, mutta lopputulema on ennemminkin kaunis koriste.

Kaikki kunnia huippuunsa hiotulle tuotantojäljelle ja mestarillisille soundeille, mutta pidän albumin B-puolta huomattavasti mielenkiintoisempana. Siinä missä A-puoli lähinnä kuulostaa siltä miltä sen ’pitäisikin kuulostaa’, ottaa B-puoli tuoreemman näkökulman ja rohkeamman otteen asioista. You Are Mine Dead or Alive pumppaa resiinan kunnon vauhtiin ja siniset kitarasoundit osuvat vokaalien kanssa suoraan kohteeseensa.

Ken saakaan viestinsä This Is for You J:n kautta, niin hän taatusti sen kuulee tyynen myrskyisistä nuoteista. They Said I Brought Your Love uskaltaa olla pieni balladi, kasvaen vokaaleista, hienovaraisista akustisista soittimista, koskettimista (?), sekä viulusta. Hetken taika vangitaan, eikä hetkiseksi eteen astuva sähköinen bändi pysty rikkomaan mitään oleellista, ei edes kulmikkaalla kitarasoololla, koska sekin on osa jotain suurempaa. Tämä jos mikä käy malliesimerkistä sovittamisen voimasta, jolla voidaan siirtää vaikka vuoria. Ankkuriraita Last Motel on yhä pieni kysymysmerkki, jota allekirjoittanut ei ole täysin kartoittanut, onko tämä haamun näkökulmasta kerrottu tarina vai mitä?

Vol. 2 ei täysin vastannut sille asettamiani odotuksia, mutta ehkäpä ulkoisten odotusten tiedostaminen ja niihin reagoiminen on myös tavallaan kampittanut yhtyettäkin. Tämä oli kuitenkin vasta 2/7 ja kuten todettua: albumi ei ole ensimmäisen osan mielikuvitukseton kopio, joten kolmosta vaan matkaan.