Selma Savolainen: Horror Vacui

Whirlwind Recordings

Tässä se nyt on: Selma Savolaisen debyyttisooloalbumi. Olen odottanut ja tavallaan ehkä pelännytkin levyyn tutustumista, koska A Flower Is A Lovesome Thing -sinkku nosti riman ja odotukset niin tuhottoman korkealle. Taiturimainen vokalisti sai tuolloin modernin jazzin taipuilemaan ja singer-songwriter -osasten sopimaan kuin loihdittuina kudoksiin. Hämyisen raukea ja samaan aikaan levoton tunnelma oli jotain, johon odottaisi törmäävänsä elokuvista parhaimmissa – joten miten albumi voisi kokonaisuutena koskaan toimia?

Alkuvuodesta ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Intense Ways to Recover takaa vakaan lähdön albumille, öisen ja murean jazzahtavan soundin johdatellessa kuulijan Savolaisen maailmaan. Horror Vacui mittelee mielestäni otsikkonsa kanssa, sillä Savolaista ei vaikuta pelottavan hiljaisten hetkien tai osasten mukana olo. Suoranaisesti tyhjiä tiloja levyltä ei juuri löydy, mutta vaimeita ja asettuneita kylläkin, joten tasapainoiselta vaikuttaa ja keskelle albumia pompahtava (intro) nousee periaatteessa tyhjyydestä kaunistamaan maailmaa.

Potentiaalisia kauhuja ja pelkoja voikin helpommin löytää öisten soundien varjopuolilta, niistä kummallisista, kiehtovista ja monitulkintaisista paikoista, joista eräskin David Lynch on taiteeseensa voimaa ammentanut. Savolaisen musiikissa on sileitä ja pehmeitä pintoja, joita puhaltimet ja rytmiryhmä luovat. Subjects I ui arvaamattomiin paikkoihin, vapauttaen villin energiansa ja irroten hetkiseksi tästä maailmasta. Ankkurina kuultava Fear of the Empty sujahtaa myös punaisten samettiverhojen tuolle puolen ajattomaan ja paineettomaan paikkaan.

Levyn ns perinteisempi puoli kietoo melodisempia ja svengaavampia raitoja omanlaisekseen punokseksi. Speak Low kääntää aikalinjat kauas menneeseen, dramaattisen orkesterisoundin ja vähintään yhtä vaikuttavan laulun pyyhkiessä taulun rennoin elein puhtaaksi. Avausraita Fourteen saattaa olla modernimpi sävellys, mutta muodot ovat klassisia puhaltimien johdatellessa So Loudin tummempien varjojen suojaan.

Siirtymien hienovaraisuus raidalta toiselle tultaessa tekee levystä kiehtovan kokonaisuuden. Tämä onkin salansa verkalleen paljastava albumi, jonka tiloissa, huoneissa ja vasta puolittain paljastuvissa välitiloissa riittää tutkittavaa pitkäksi aikaa. Arvion alussa pohdin A Flower Is A Lovesome Thing -sinkun ainutlaatuisuutta, eikä levyltä toista vastaavaa löydykään – ja miksi löytyisi, sillä Savolainen on säveltänyt kymmenen uniikkia ja eri tavoin toimivaa teosta, jotka eivät ole jatko- tai esiosia toisilleen. Yhdessä luvut kasvavat edelleen ja Savolaisen kiehtova kulma modernin jazzin puutarhoihin vain täydentyy aikojen kuluessa.