Ismo Alanko: Me olemme ihme

Ismo Alanko ei hieman varttuneempanakaan rock-tähtenä tee kahta samanlaista albumia peräkkäin. Edelliseksi soololevyksi laskettavalla Minä halusin olla niin kuin Beethovenilla taiteilija oli soittanut laulut, kitarat, bassoraidat, loopit ja syntetisaattorit omalla työhuoneellaan ja meininki oli rock-levyksi korostetun sisäänpäinkääntynyttä.

Me olemme ihme on täyskäännös. Alangon pitkäaikainen bändi on palannut levyttämään ja kaikkialla kuuluu, että nyt ollaan multi-instrumentalistien kokoontumisajossa. Esimerkiksi puhaltaja Joakim Berghäll hoitelee myös jouset ja sellot ja toinen puhaltaja ja lyömäsoittaja Juho Viljanen syntikat. Pienimmillään bändiläisellä on kolme vastuualuetta, suurimmillaan peräti kuusi.

Laulut ovat sinänsä taattua Ismoa, riippumatta pitääkö kyseistä leimaa merkkinä laadusta vai maneereista. Raja on toki häilyvä, kuten niin usein. Tässä astuvat kuvaan sovitukset, jotka ovat tällä poppoolla poikkeksellisen taitavia ja moniulotteisia. Sointi on iso, ja tietynlaisen raskauden ja pop-musiikin liitto kiintoisa ja kantava. Tätä alleviivaa melko epäsinglemäinen singlejulkaisu Synkkää musiikkia, mikä vain vahvistaa että tämä albumi on kokonaisuus.

Tällä levyllä pop on erityisen häilyvä ja venyvä käsite Nimikappale Me olemme ihme on kaukana pop-musiikin kaavoista, oikeastaan lähempänä jonkinlaista rukousta. Alle neljässä minuutissa se nousee jylhyydessään aivan omiin korkeuksiinsa. Alangon koko levytysuran parhaita päätösraitoja. Levyllä joka todella ansaitsee sellaisen.

Kirjoitin edellisen soololevyn arviossa, että matkalla isommille asemille tarvitaan välipysäkkejä. Nyt Alanko on isommalla asemalla. Jälleen kerran.