The Damned: Darkadelic

Ear Music

Lontoolainen The Damned viettää muutaman vuoden päästä 50-vuotisjuhliaan, mutta monikaan asia ei ole viime vuosina muuttunut radikaalisti. Toki pitkäaikainen rumpali Andrew "Pinch" Pinching pisti hanskat tiskiin taannoisen A Night of a Thousand Vampires -julkaisun tienoilla, mutta uudeksi kannuttajaksi noussut Will Taylor tuntuu täydentävän viisikon jälleen ehyeksi ja bändin soundi on kasvanut äärimmäisen tunnistettavaksi.

Darkadelic polkaistaan käyntiin ykkössinkuksi nostetulla The Invisible Man -ässällä, joka osoittaa oitis veteraanien veren olevan yhä lämmintä ja jäsenten vetreitä. Kaikkien aikojen ensimmäiseksi punk-sinkuksi tituleeratun New Rosen tekijät eivät olekaan menettäneet tippaakaan teräänsä, vaan ennemminkin vain hankkineet sitä vuosien saatossa lisää. Kuluvan vuosituhannen neljännellä pitkäsoitolla kuullaankin varmasti soittava ja ykköslyöntinsä innokkaasti paljastava yhtye, jonka soundia on mahdoton ahtaa yhteen aikakauteen.

Toki tämänkin pitkäsoiton kohdalla tullaan joissain piireissä käymään taas ikuista kädenvääntöä, että onko kuultu nyt enemmänkin punk rockia, postpunkkia, goottirockia vai kauhurockia, mutta The Damned on aina ollut mielestäni näitä kaikkia – ja paljon enemmän. The Damned on The Damned, ja se riittää myös nyt. Musiikki on suoraa kitararockia, jossa ei kuitenkaan emmitä kulkea myös yllättävämpiä ja mutkikkaimpia reittejä pitkin, jos biisi niin vain vaatii.

Darkadelicin tarinat liikkuvat öisten kansojen ja paikkojen luona, sirkusten, tivolien, kauhukabinettien ja kauhuelokuvien maailmoissa, joissa klovnien seuraan ei todellakaan kannata lyöttäytyä. Niin ikään sinkkuna ilmestynyt Beware of the Clown päästääkin melodiansa irti ja vaikka tekstin puolella liikutaan yhtä lähellä kliseitä kuin vaikkapa Girl I’ll Stop at Nothing -siivulla, niin David Vanian pystyy vokaaleillaan myymään mitä tahansa, kenelle tahansa ja koska tahansa.

Suurin yllätys minulle saattoi kuitenkin olla kokonaisuuden yleinen nopeus ja voima. Eihän The Damned koskaan ole mikään balladikone ollut, mutta bändin vimmainen ja tarkka soitto viihtyy nopeammalla kaistalla nyt poikkeuksellisen luontevasti. 47 vuotta mittarissa ja aina vain mennään.