Aili Julia: Pixel Snow

Omakustanne

Aili Julia on Lappeenrannasta keikoilleen suuntaava laulaja/lauluntekijä, jonka debyyttialbumiksi tituleerattu Pixel Snow on yhden pitkän matkan päätös. Jo viisitoista vuotta musiikin parissa työskennellyt ”taiteen moniottelija” on keikkaillut ja katusoittanut pitkin Suomea ja Eurooppaa, mutta nyt ääneen pääsee oikea artisti ja hänen taustalleen suomalaisista jazz-soittajista koottu bändi. Verkosta löytyy kyllä vuonna 2017 ilmestynyt albumi, mutta tuolla tallenteella äänessä on vain laulaja & kitara, nyt on puolestaan kyse bändisoundista ja yhdessä tekemisestä.

Tarina ei kerro, kuinka pitkältä ajalta Aili Julian ja bassotaiteilija/tuottaja Mikael Saastamoisen yhdessä säveltämä materiaali on koottu, mutta ainakin yksi kappale on syntynyt uudelleen aiemmalta kiekolta. Kahdeksan raidan ja hiukan alle 36 minuutin mittaisesta setistä ei puutu myöskään värejä tai vaihtelua. Kaikkea sitoo yhteen englanninkielinen poprock, jonka aikalinjastot sijoittuvat angloamerikkalaisen maailman 60- ja 70-lukuihin.

Saatekirjeessä mainitaan niin Joni Mitchell kuin Patti Smith, joiden tekemiset käyvätkin eräänlaisista suuntaviivoista. Julia yhtyeineen esittää polveilevaa poprockia, jossa yhtenä hetkenä jazz nousee pintaan ja blues maustaa sekoitusta, mutta hän ei vain peesaa jo tehtyä – eikä moista ole ymmärtääkseni millään tasolla edes yritetty tai tavoiteltu.

Öistä melankoliaa tihkuva Million Minds rauhoittaa pulssin lähellä puoliväliä, päättäen vinyylilevyn A-puolen osapuilleen täydellisesti. Hector Lepen kitara ja Casimir Ekmanin tenorisaksofoni korvaavat sanat pitkältä matkalta, pianon ja rytmiryhmän pitäessä putiikkia vähäeleisesti pystyssä. Taitavat soittajat ymmärtävät vain tarpeellisen riittävän, joten revittely on tällä ja muilla raidoilla tarkoin annosteltua sekä harkittua.

B-puolen Soul Destination on isomman rock-soundin murean raukeaa juhlaa, kun isketään hiukan kovempaa, nostetaan rahdun lisää sykettä. Julian viipyilevä ilmaisu ja avainsanojen korostus aina tarvittavin keinoin ansaitsee myös Janis Joplinin maininnan, vaikka meno, genre ja tyyli eivät täysin kohtaakaan. Vaan kun albumin rokein osuus käynnistyy Land of Songin jälkimmäisellä puoliskolla, on penkin reunoissa pitelemistä.

Vaan huoneesta löytyy muutakin kuin rockin savua, kuten kepeän jazzpopahtava Awake ovelalla kulullaan osoittaa. Toiseksi sinkuksi nostettu Josie’s Well edustaa myös ehdottomasti albumin keveämpää laitaa, vaikka jokaisella numerolla varjonsa ovatkin.

Kuten todettua, Pixel Snow on värikäs ja monitahoinen albumi, vaikka raitoja on ’vain’ kahdeksan. Alkuun vierastin äärilaitojen mukana oloa, mutta sittemmin matka hiljaisemmista sekunneista korkeimmille äänivalleille on kummasti asettunut.