Niitty- & Kytömäki: Kuningasten Kunnioiksi

Sana ja Sävelet Ry

Nostan hattua ja väiskiä Niitty- & Kytömäki -duon edessä, koska heidän levynsä on sitä kuuluisaa ’jotain muuta’. Ei ole helppoa lähteä päivittämään kansallisrunoutta tähän päivään, etenkin kun normaaleiksi miellettyjen popin ja rockin edelle kiilaa työkalupakista jazzahtava ote rinnallaan taidepoprockin äkkivääryys. Alkujaan Niitty- & Kytömäki esitti kuuleman mukaan klassikko-jazz kappaleita, mutta siirtymä suomalaisen kansanperinteen puolelle on tehnyt duosta ohittamattoman ainutlaatuisen.

Eikä mitään jätetä nyt varastoon, vaan Suomen neito kertoilee itsestään keimailevan classic jazzin soidessa pehmoisena ja pinkeänä. Kantelettaresta napattu Juoksin juoksin joen vartta päivittää citylenkkeilijän jalkaan joustavat lenkkarit, vaikka ainuttakaan sanaa ei ole ymmärtääkseni muutettu. Elokuvamaisen kepeä ja aurinkoinen nu-jazz vain hoitaa lavastuksen, enkä löydä näistä versioista ja näkemyksistä pientäkään ironian tai satiirin terää. Teokset on tuotu puhtain otsin tähän päivään, eikä niiden iästä, kielestä tai ajatusmaailmoista vedetä halpaa huumoria, vaan kaikkea leimaa syvä kunnioitus alkuperäistä materiaalia kohtaan.

Niinpä albumin A-puolen avaava Vaka vanha Väinämöinen saa kuin saakin ikiaikaisen tekstin syntymään uuteen aikaan uuden muodon avulla. Kontrabasson vaellellessa ja pianon kertoillessa omaa tarinaansa ääneen pääsee myös kitara, eikä mikään osa vaikuta turhalta, ajattelemattomalta, sopimattomalta. Jopa Mieleni minun tekevi suostutellaan uuteen muotoon pullikoimatta, tarkemmin ajatellen ehkä jopa tyytyväisenä uudesta jazz-muodostaan ja täten suodusta tuoreesta mahdollisuudestaan.

Jos kansanmusiikki yhä epäilyttää ja Kalevalan silkasta mainitsemisesta nousee näppylöitä, niin Jaakko Salon jo aikaa sitten päivittämä kansanlaulu Tuoll’ on mun kultani sointuu taatusti korvaan. Heleällä tavalla kaunis ja viehättävä Aamu rannalla kietoutuu rakastaen Saima Harmajan kahden tekstin ympärille, tehden vuosina 1930 ja 1931 julkaistuista teksteistä yhden teoksen. Sanojen suunnaton kaipaus ja likipitäen aavemainen hehku saa soittimetkin syttymään näkymättömään tuleen.

Kovempaa terää musiikiltaan kaipaava saattaa puolestaan ilahtua, kun Uuno Kailaksen Kello on saanut ylleen lähes post-rockmaiset vaatteet. Hilpeästi jazzahtava Eräs analyysi livahtaa puolestaan kabareen ovesta sisään ja hengittää savun sekä tuoksujen täyteistä ilmaa täysin vedoin. Kailas on taatusti miettinyt monia tekstiä kirjoittaessaan, vaan yllättyisikö herra nyt, ja kuinka – ken tietää?

Kalevala ja Kanteletar ovat kuitenkin albumin runko, jos nyt runoilijoille kunnia kuuluu myös. Kansallisrunous saattaa yhä arveluttaa, mutta ainakin allekirjoittaneen tapauksessa koulussa pakkopäntätyt rivit saivat ensi kertaa kenties koskaan oikeasti kuuntelemaan sanoja, pohtimaan niiden tarkoitusta ja taustoja – ja se jos mikä on jo melkoinen saavutus.