Lordi: Screem Writers Guild

Atomic Fire

Lordi vaihtoi levy-yhtiötä, mutta vauhtihan tällä monsteripoppoolla ei ole todellakaan hyytymään päin. Mr. Lordin kipparoima friikkisirkus rokkaa kuin ei koskaan aiemmin, vaikka kyseessä on jo peräti kahdeksastoista pitkäsoitto. Itse asiassa albumi julkaistiin jo maaliskuun lopulla, mutta Desibeli.netin postilaatikkoon irtopää… tarkoitan irtokappale, kopsahti vasta taannoin. Ja taas kuljetaan kauhujen kabinetteihin saluunaovet paukkuen.

Vuoden 2021 lopulla ilmestynyt seitsemän levyn ja lähemmäs viiden tunnin mittainen painajaismaraton Lordiversity venytti Lordin ilmaisua ja kirjoa äärimmilleen, mutta nyt on palattu jälleen perusasioiden ääreen. Monsterit ovat siis hard rockia veivaavia ja tarttuvista kertseistä kiksejä saavia menokoneita, jotka alicecooperoivat ja kissittelevät minkä kerkiävät.

Teemaksi uudelle albumille on valikoitunut Hollywood ja sen myötä kaikki on taas mahdollista. Samalla aukeaa toisenlainen aikakausi, sillä alkuperäinen kitaristi Amen on nyt korvaantunut Kone-nimisellä hepulla. Kitara ja Hellan soittamat koskettimet ovatkin avainasemassa, kun biisejä taotaan massojen otsiin ja sisuksiin. Ja se materiaali: näin vakaata ja vahvaa albumia Lordi ei olekaan saanut kasaan harmillisen pitkään aikaan.

Avausraita ja videobiisi Dead Again Jayne, sekä Lucyfer Prime Evil ovat ensiluokkaisia hard rock ässiä, joissa riittää tarttumapintaa, nousua ja laskua. Eiväthän nämä tai samaan painosarjaan tunkeva Heavengeance varsinaisesti käsikirjoituksia uudelleen rustaa, mutta kuinka toimivia ralleja siivut ovatkaan. Yhtye soittaa napakasti yhteen ja tuntuu nauttivan jokaisesta tahdista, riffistä ja sekunnista.

Hard rockin simppeli peruskivi on siis keksitty uudelleen, ihan vain kääntämällä se alkuperäiseen asentoon. Saattaakin olla, että em. Lordiversityn tyhjennettyä kaikki tienoon pajatsot, pankit ja pöydät, on Mr. Lordi löytänyt jälleen alkuperäisen rakkautensa: melodisen ja suoran hard rockin. Ja se on tässä yhteydessä erittäin positiivinen asia.

The Bride on albumin puolipakollinen balladi, mutta slovari ei ole väärällä tavoin heppoinen, vaan pitää kutinsa, melodiansa ja tyylinsä. Suvantoja kuullaan toki muitakin ja kiekon sulkeva End Credits on nimensä veroinen laskeutuminen alas pitkiä, pitkiä portaita, mutta lähemmäs tunnin mittaiseksi annokseksi Screem Writers Guild on ehdotonta A-listaa.