Oskari Lehtonen: Roihu

Omakustanne

Oskari Lehtonen on monessa mukana oleva lyömäsoitintaiteilija, jonka sooloalbumi lähtee rohkeasti rikkomaan totuttuja populaarimusiikin kaavoja. Luonnollisesti albumin kappaleet nojaavat runsaasti rytmeihin, rytmisoittimiin ja tahtien monisyisyyteen, mutta sehän nyt oli oletettavaakin. Mikä sen sijaan yllätti ainakin allekirjoittaneen, on levyn tyylillinen ja maantieteellinen kirjavuus.

Kahdeksan instrumentaaliraidan joukko on kuin japanilainen kivipuutarha. Ensivilkaisulla se saattaa näyttää tylsältä ja lähes yksinkertaiselta, mutta tarkemmat aistit ja riittävä keskittyminen paljastavat uusia tasoja suoraan silmiesi edessä. Sattumaa ei ole, on vain järjestyksiä, sarjoja, vastavoimia, kohteiden keskinäisiä suhteita, jopa jännitteitä.

Kappalejärjestys onkin hiottu kohdilleen ja kun Siirtolohkare pääsee parin toisenlaisen numeron jälkeen vierähtelemään eteenpäin, on vaikea sijoittaa minkäänlaista aikakautta kuullun ylle. Muinainen kohtaa modernin, rumpujen, symbaalien ja lyömäsoitinten rakentaessa kehiä, kannaksia ja yllättäviä syvänteitä. Tässä on samaan aikaan jazzahtavaa groovea, pysäyttämätöntä alkuvoimaa ja ripaus progea.

Jo silkan mittansa puolesta lähes 14 minuuttinen Käki asettuu teoksen keskeiseksi avainelementiksi. Samplerilla luodut äänet kierrättävät jotain kielisoittimia, ehkäpä kanteletta tms., mutta yhtä tärkeä kuin heleä soundi on näennäisen sirpaloituneen ja kerran toisensa jälkeen looppeihin juuttuvan äänen rikas vaikutus. Herkkyydestä siirrytään viipyilevin askelin urbaanimman hyörinnän pariin, kunnes kaikki viimein katoaa rauhallisuuden pilviin.

Albumin sulkeva Loimu saa lisävauhtia Suvi Oskalan viisikielisestä viulusta ja kansanmusiikistakin heijastuspintaa ammentava viisiminuuttinen on keventävä päätös. Samaa aikakausien ja paikkojen päällekkäin limittymistä on jokaisella raidalla, mutta suosikkeja esiin nostellessa haluan mainita vielä erikseen erittäin elokuvamaisen Norbakkenin. En tiedä onko Lehtonen tehnyt eläviin kuviin ääniraitoja, mutta tässä olisi jo kaikki oleellinen mielestäni kasassa.

Punnitsin pitkään neljän ja viiden tähden välistä hiuksen hienoa rajaa, koska levy tuntuu päälle neljän ja puolen tähden teokselta. Jätetään kuitenkin viimeinen tähti vielä varalle, josko vaikka perästä kuuluisi vieläkin kovempia teoksia.