Absolute Key: Lauluja laaksoista

Tampereen Levyt

Ambientin kummallisemmissa viidoissa tutkimusmatkaileva ja noisen siinä samalla lähietäisyydellään pitävä Absolute Key on yllättänyt kerran toisensa jälkeen. Runolevyksikin kutsuttu Puut kantavat valoa sirpaloi niin lauseita kuin ääniä, eikä antanut helppoja reittejä kuljettavaksi. Se oli kuitenkin vain yksi tapa tehdä asioita.

Viime vuoden lopulla julkaistu The Third Level of Decay oli teemalevy kuolemasta, jossa viimeistä esirippua tuotiin esiin kovalla säröllä ja rosolla. Dark noise oli tummaakin tummempaa, enkä oikein tiennyt mitä olla mieltä albumin tinkimättömyydestä ja ehdottomuudesta.

Näistä taustoista en olisi arvannut, että uuden levyn tekstit ovat peräisin Astrid Lindgrenin lastenkirjasta Veljeni, Leijonamieli. Vaan kuinka ikävän ajankohtaisia kirjan teemat ovatkaan: sota on saapunut jälleen Eurooppaan, varjot ovat pitenemään ja kohoamaan päin. Lindgrenin teosta ei tarvitse tuntea albumia kuunnellessa, eikä kirjasta kannata tehdä suoria linjoja musiikkiin, mutta allegoria on siellä sitä etsiville. Jälleen kerran mielikuvitus on oppaista merkittävin musiikin laaksoissa ja puutarhoissa kulkiessa, koska laaksojen väliset polut voivat todellakin yllättää.

Absolute Keyn ydin, eli Antti Klemi, on itse lähinnä spoken word -artisti, joten pehmeämmät lauluosuudet on annettu muille. Eikä tällä erää tarvita kuin yksi Kielo Kärkkäisen ja yksi Joonatan Elokuun laulama teksti, mikä muuntaa albumin henkeä ja saa sen kuulostamaan vieläkin tarumaisemmalta.

Elokuun pehmeällä äänellä esittämä Minun nuotioni paloi rytmittää levyä loistavasti, akustisen kitaran luodessa leppoisan pysähdyspaikan ja kaihoisten torvienkaltaisten soidessa taustalla. Kärkkäisen laulama Hiljaisemmilla hetkillä onkin sitten huomattavasti fragmentoituneempi numero, joka tavallaan johtaa ja pohjustaa Sininen retki -sinkkua. Yhdessä paloista rakentuu mosaiikki, mahdollisesti kuvaan piilotettu toinen kuva, äänien taakse ujutettu uusi tarina.

Klemi leikittelee taitavasti valon ja varjon kanssa, kirjan lauseiden ja kolkkojen ääniaaltojen heiluttaessa satunnaisen kuulijan purtta tummien vesien halki. On vaikea sanoa kumpi johtaa kumpaa, ovatko sanat äänten johtajia, vai antavatko äänet sanoille suuntia. Lindgrenin tarinan tulkintavara vain hämärtää rajoja entisestään.

Etenkin levyn keskikohdan jälkeen äänet kääntyvät kovemmiksi, tekstit synkemmiksi ja konflikti ilmeisemmäksi. Pistelevän noisen, öisen industrialin ja lausuttujen sanojen liittouma kuitenkin toimii ja Klemin tavoite eräänlaisen äänitarinan luonnista toteutuu. Vaikka albumin viimeinen kolmannes vaatii kuulijaltaan enemmän, ovat Läpäisimme pimeyden ja etenkin jälkimmäisellä puoliskollaan nahkansa luova Paha tappaisi pahan merkittäviä lauluja tarinan laaksoista. Tämä levy vaatii ja antaa paljon.