Monsuuni: Kuun tielle ilmestyneet

Amuse.io

Monsuunit kastelevat kaukaisia rantoja ja tuovat muassaan elämälle olennaisia asioita, jos nyt näiden kausi-ilmiöiden aiheuttamat tulvat ovat toisaalta melkoisia tuholaisia. Kotimainen Monsuuni on yhdeltä poskeltaan puhtaan suomalaisugrilainen melankoliakone, jonka iskelmäinen folkpoprock on syvällä Gösta-vainaan taskussa. Vaan siinä ei tietenkään ole kaikki, sillä modernien aikojen hengessä yhtye osaa vääntää tahkoaan myös toiseen suuntaan, sekä kieritellä vekotinta tarvittaessa kyljellään.

Monsuuni ei ole mikään junnupartio tai uudempien aikojen viritelmä, sillä historia ulottuu kuuleman mukaan aina vuoteen 2008 saakka. Tuolloin vielä Engel Davisin Valheet -nimellä toiminut orkesteri on sittemmin julkaissut komean pinon musiikkia, joka on kuitenkin onnistunut täysin väistämään Desibeli.netin tutkaruudut. Sattumaa voi pitää outona, harmillisena tai vaikka korkeampien voimien ohjaamana, mutta edesmenneen Juhan af Grannin sanoja myötäilläkseni: yhteys on nyt saavutettu.

Gösta tulikin jo mainittua, joten lähdetään liikkeelle siitä kulmasta. Biisit tahtovat päätyä slaavilaisen melankolian kainaloon, mutta menoa rikastetaan kerran toisensa jälkeen pirtsakoilla koskettimilla, tai mitä lienee softapohjaista säihkettä ja tuiketta sitten onkaan. Tärkeää ei kuitenkaan ole se mitä ja miten, vaan miksi. Surumieliset sanat näet painavat ja nostavat tuntoja arvaamattomin käännöksin, eikä musiikki jää tässä piirileikissä tietenkään toiseksi.

Hauskoilla kielikuvilla ja jännillä soundeilla pääsee kuitenkin vain niin pitkälle, joten kuinka biisit kestävät ajan sekä toiston haasteet? Villa Molon asukashaku nakuttaa ainakin itsensä muistin ytimeen, sähköisten rumpujen kaikuessa kasaria. Albumin loppurähinöihin karkotetut sinkkuraidat Jää katsomaan ja Itkut lumeen neitsyelle ovat nekin kelpo numeroita, mutta todelliset jymypaukut taitavat löytyä kuvitteellisen vinyylilevyn A-puolelta.

Yksinkertaisuudellaan jotain ainutlaatuista koskettava ja asianmukaisen hiljaisin askelin keinuva Sua kuuntelen hyötyy huimasti viulusta, enkä pääse eurodanceisesta Sträppi stringit -renkutuksesta millään irti. Nämä nyt ovat vaan näitä halpahalli-virityksiä, joiden edessä nostetaan kädet pystyyn ja tehdään mahdollisesti vailla täyttä ymmärrystä seuraavaksi jotain mahdottoman typerää.

Mitä siis opin, mihin pääsin/jouduin näiden sävelten avulla? Maailma saattaa olla kylmä ja kova paikka, joten musiikin kyky tuoda vaikka Pieni hymy vain on aina kunnioitettavaa. Luotetaan siis huomiseen ja otetaan vinkkiä Tiedän nyt kuka oot -kappaleen tinkimättömyydestä. Monsuuni tulkoot ja peittäkööt kaiken.