Heiskanen Bayatz Baharat: Samai Maata

Eclipse Music

Heiskanen Bayatz Baharat on säveltäjä-viulisti Lotta-Maria Heiskasen ympärille kasvanut yhtye, jonka koko soittajien lukumäärässä mitattuna vaihtelee debyyttialbumin raidalta toiselle. On täysin näkökulmasta kiinni, että onko tämä nyt arabialaisin maustein ryyditettyä pohjoismaista jazzia satunnaisin pop-vaikuttein, vai pitäisikö kuvaavien termien paikkoja vaihtaa kappaleiden virrassa biisistä toiseen siirryttäessä.

Keskiössä ovat kuitenkin Heiskasen säveltämät biisit, jotka hän on yhdessä yhtyeen kanssa sovittanut laajoja sekä moneen taipuvia keinoja käyttäen. Tämän levyn avainsana onkin mielestäni avoimuus, niin musiikin, tunnelmien kuin ajatusten saralla. Albumi julkaistiin ainakin digilaitoksena jo viime vuoden lopulla, mutta Desibeli.netin toimitukseen fyysinen levy saapui vasta taannoin. Ei kuitenkaan anneta muutaman kuukauden haitata musiikin ajatonta kokemusta, vaan lähdetään rohkeasti etsimään uusia maita.

Valtavirran laakeat aakeat jäävät siis kauemmas taaksemme, kun eri kulttuurien rikkaudet tapaavat toisensa äänten toreilla, kujilla ja basaareissa. Monessa mukana oleva Heiskanen onkin antanut itselleen ja yhtyeelleen täyden vapauden valita täsmälleen ne palaset ja osaset, jotka tekevät Samai Maata -levystä niin uniikin. Eikä levy toisaalta sirpaloidu ja hajoa, vaan keskellä kulkee nippu riittävän vahvoja punaisia lankoja.

Jos puhun itämaisesta musiikista, on se tavallaan kuin puhuisin sateesta hiekka-autiomaan asukille. Voin toki yrittää kuvailla sanoin aistimaani ainutlaatuista kokemusta, mutta helpompaa on vain kokea tuo mullistava hetki itse. Ehkäpä on vain selvempää viitata tässä tapauksessa vaikkapa oudin ja sazin kaihoisiin soundeihin, jotka omassa maailmassani sijoittuvat vahvasti tietyille maailmamme alueille.

Eri soittimet nousevat monin eri tavoin ja painotuksin esiin eri raidoilla, Heiskasen johtaman jousikvartetin ja itämaisten soitinten vuorotellessa ja toisinaan limittyessäkin. Viulun, basson, pianon ja perkussioiden muodostama nelikanta on kuitenkin se runko, johon kaikki lopulta rakentuu ja nojaa. Noista ns. peruspalikoista saadaan myös työstettyä ja muokattua monenlaista, kiitos erityisesti sovitusten.

Jokainen albumin yhdestätoista raidasta on hivenen eri tavoin, säännöin ja rakentein eteneviä, kahden laululla vahvistetun numeron värittäessä muutoin instrumentaalista menoa. Nimeään kepeämpi Surun tie yhdistelee värikkäällä tavalla progehtavan aaltoilevaa jazzia eksoottisemmiksi mieltämiimme aineksiin. Kaipaus on myös upean melankolinen hetki, jossa hädin tuskin kolmessa minuutissa ehditään rakentamaan kokonainen maailma niin kovin, kovin vähäisiltä vaikuttavista osista. Ei se nuottien määrä, vaan täsmälleen oikeiden poiminta.

Ankkurina kuultava Ruoho kalliolla tuntuu puolestaan palaavan takaisin pohjoisille rannoille, vähäeleisten vokaalien liittyessä vasta toista kertaa mukaan. Surumielisyys on tälläkin numerolla läsnä, mutta lohduttomuus ja kaikenlainen negatiivisuus puuttuu silti mielestäni jokaiselta raidalta. Samai Maata onkin rikkaan erilainen kokemus, joka kadottaa sellaiset termit kuten ilmansuunnat musiikistaan. Lopulta on vain musiikkia, taikaa, jonka syli odottaa kuulijaansa avoimena.