Julkaistu: 13.04.2023
Arvostelija: Mika Roth
Soit Se Silti
OpuNuin vuoden 2019 Orionin haara on yksi moderneista levyistä, jotka mielestäni vain jotenkin unohtuivat jonnekin ajan laskosten väliin. Kenties levy löydetään paremmin nyt, kun uusi pitkäsoitto avaa lisää bändin oudolla tavalla kolkon kaunista rockin maailmaa. Toistaiseksi uusin ja omassa ketjussaan kolmas sinkku Ekliptika porautui jo lupaavasti olemisen ytimeen, ja matkahan tietysti vain syvenee tästä.
Keitä me olemme, mikä on tarkoituksemme, miksi me ihmispolot edes pohdimme näitä syntyjä syviä? Olemisen mysteereihin uppoutuvat tekstit piinaavat/siunaavat kappaleita, joiden äänimaisemat ovat vähintäänkin yhtä monitahoisia kuin lyyriset maalailut. Suoria vastauksia ei tungeta kuulijoiden korvista sisään, vaan ennemminkin rivit ovat kutsuja ajattelemaan, punnitsemaan ja pohtimaan.
Toisinaan tekstin ja musiikin yhdessä luoma repalemaisuus riipii biisin hitaaksi souduksi tummien vetten yllä, kuten nimikappale Harmaa osoittaa. Vajaa vuosi sitten sinkkuna ilmestynyt Laulu K uskaltautuu puolestaan hivuttautua lähimmäs hiljaisen kauneuden seesteisiä lampia, mikä rakentaa albumille yhden merkittävän sivustan lisää.
Täysin omaan paino-, pituus- ja junnausluokkaansa punnertaa puolestaan hypnoottiseen kierteeseensä hitaasti uppoava Hyperbola, jonka kymmenessä ja puolessa minuutissa on kyse jo muustakin kuin populaarimusiikin säännöstöjen uudelleensorvaamisesta. Entä sitten lähes kuusi minuuttia lyhyempi Kuusisataakuusikymmentäkuusi, jonka ilmestyskirjamaiset näyt tihkuvat Raamatusta (ja arvatenkin myös sen vastavoimista) ammennettuja kuvaelmia? Uskonto jakaa siinä missä yhdistää, mutta hyvä rock-kappale on aina hyvä rock-kappale. Nostetaan siis peukkua, mutta ei sen kummemmin muita sormia.
Harmaa onkin otsikkona mielestäni vaikeasti kuultuun sovitettavissa, mikä lienee yksi sen merkittävimmistä valintakriteereistä. Säröinen kitara raastaa yhdessä hetkessä, vain rauhoittuakseen seuraavassa ja soundeja jaksetaan sorvata. Rytmiryhmä vaihtaa nopeutta, kaistaa ja virtauksen suuntaa tuosta vain, minkä lisäksi tekstit kulkevat omilla radoillaan, kuten edellä tulikin jo todettua.
Kaikki onkin periaatteessa kohdillaan, mutta silti jokin tuntuu sitkeästi puuttuvan. Jostain syystä levyn materiaali ei mielestäni toimi yhdessä niin tehokkaasti, kuin vaikkapa sinkuiksi lohkottuna. Lievä ylipituus (52 minuuttia) ja pari kummaan paikkaan päätynyttä numeroa tekevät myös myyräntyötään kokonaisuuden perustuksissa, joten OpuNui ei edelleenkään näytä löytävän reittiään – tai sitten en vain ole oivaltanut jotain oleellista. Eipä tuokaan mitään uutta olisi.
Jussi Mäkiperen ja Häiriö Piirisen Provinssirockissa vuonna 2007 perustama, Porissa toimiva, kolkkoa ja kovaa rockia esittävä yhtye.
Linkit:
opunui.fi
instagram.com/opunui_yhtye
facebook.com/opunui.band
(Päivitetty 13.4.2023)