Sepä Juuri: Sepä Juuri

Palatsi

Sepä Juuri on muutaman sinkun jo aiemmin julkaissut kotimainen kvartetti, jonka musiikkia kuvataan asiallisen niukahkossa saatekirjeessä hiukan poikkeuksellisesti. Tai ainakaan itse en muista törmänneeni aiemmin ”pehmoisen graavi post-punk idiotisme -kvartettiin”, vaan oppia koko ikä. Eikä sanoihin kannata liiaksi ripustautua, sillä postpunkista tällä rapeasti soivalla kitarapoprock-kiekolla on lähinnä varjoja ja mitä idiomeihin tulee, niin puhutaan noista jutuista enemmän viimeisessä kappaleessa.

Nelikon jäsenet ovat jo tätä ennen ansioituneet enemmän ja vähemmän musiikinkin kentillä, joten täysin pystymetsästä debyyttialbumia ei ole lähdetty tekemään. Vastustan silti sisäistä poltettani nimien tiputteluun, eli annetaan bändin selvitä omillaan. Samalla vertailut aiempien bändien ja proggisten kanssa jäävät tekemättä ja sanoillaan taiteileva nelikko voi olla vain ja ainoastaan oma itsensä. Mitä siis saamme kuulla, mistä tässä on kyse?

Mikä vaivaa? on superterhakka new waven ja kitarasurruttelun liittouma, jonka veikeys ja venkoilevuus ovat homman mauste ja liima. Naisvokalistin niukka ilmaisu ja mieskitaristin taustalaulut pelaavat raidalta toiseen yhteen kuin peruna ja sipuli, toisessa on enemmän kirpsakkaa luonnetta, toisessa taas luotettavaa voimaa. Yhteistyö on kuitenkin huippuluokkaa ja kun vuorovetoakin toisinaan tarjotaan, niin näillä eväillä albumin 14 raitaa muodostavat sopivan maukkaan setin.

On tietysti tärkeää mistä lauletaan, vaan merkittävää – joskus ehkä jopa merkittävämpää – on mielestäni se, miten tarinat kerrotaan. Suklaasydän ei välttämättä ole lyyrisenä saavutuksena kummoinenkaan, mutta osiinsa purettu kitarapoprock-hassuttelu kasvaa todelliseksi villilapseksi. Miltei neljässä minuutissaan Automatka on typerryttävän pitkä ajokokemus, mutta jokainen sekunti on tässä yhteydessä silti perusteltu. Matka ottaa vain aikansa, antaen joskus enemmän ja joskus vähemmän takaisin.

Näissä kohdin haluan tuoda myös esiin rytmiryhmän vivahteikkaan soiton, jossa sanoihin reagoidaan, rytmiä työstetään herkin käsin ja tietysti kaikkien soitinten yksi tärkeä koontivoima löytyy koskettimista. Kiipparit vaanivatkin taustalla lähes kolmantena vokalistina ja ylimääräisenä rytmisektiona, jonka yksi loistonhetki on lähes puhdas instrumentaaliraita Intermezzo. Okei, eipä niistä muutamasta huudosta taustalla sanoja saa kyllä aikaiseksi, joten lasketaan tämä instrumentaaliksi.

Sepä Juuri soundaa skitsofreenisesti vanhalle ja raikkaalle, albumin rakenteiden ja ratkaisujen viitatessa niin 80-luvun alkuun kuin aivan viime päiviinkin. Yhtyeen reippaan persoonallisessa lähestymistavassa musiikkiinsa on jotain samanlaista arvaamattomuutta ja neroutta kuin nuoren Kauko Röyhkän ensimmäisissä kiekoissa.

Röyhkälle ominainen puoliarrogantti snobius istuu myös kuvaan, ollen taatusti osa suurempaa suunnitelmaa. Kuultu ei maistu paperille, mutta tuoksahtaa kyllä riittävästi oppineelle. Minimalismi on arvaamaton rakennusaine, etenkin retroisessa kitarapoprockissa, mutta mielestäni yhtye on onnistunut jo useimmilla raidoilla vähintäänkin soittelemaan maalitolppia.