Fox Confession: Full Moon Play

Lil’ Beast Records

Matka toiselle puolelle maailmaa voi olla lyhyt, etenkin jos huimia etäisyyksiä taittaa musiikin siivin. Fox Confession on oivaltanut öisten tuntien kurovan americanan ja kaihomielisen suomirockin välistä kuilua kummasti umpeen, minkä jo alkuvuodesta julkaistu debyyttisinkku Stay Gone esimerkillään kiistatta osoitti.

Kokeneiden jäsenten muodostama uusi bändi jatkoi vahvaa otettaan kakkossinkku Dive Barin kautta ja nyt on sitten esikoispitkäsoitto saapunut ihailtavaksi. Supermelankolinen esikoissinkku pisti 60-luvun rakkausrockballadit ja klassiset westernit samaan kööriin suomalaisugrilaisen iskelmän kanssa, eikä rohkeus ole ainakaan hiipunut muuta albumia kasatessa. Aikakaudet, tyylit ja soundit risteilevätkin villisti ja vapaasti, mutta isoa kuvaa ei kuitenkaan unohdeta missään vaiheessa ja Full Moon Play on todellinen kokonaisuus.

Amerikan ihmemaat, kotoiset maisemat ja kaikkea siltä väliltä voidaan kuulla näillä raidoilla, jotka tekevät kunniaa monille, lainaavatkin sieltä sun täältä, mutta soundaavat silti aina bändiltä itseltään. Did It for Fun menee rohkeimmin Motownin garagetyttösoundin perään, unohtamatta kuitenkaan herkkyyttä laskoksistaan. Ja ah, kuinka herkulliset soundit studiossa onkaan osattu ruuvata kohdilleen. Musiikilla ei näet vain siirrytä paikasta, vaan myös ajasta toiseen.

Mielikuvat ovat musiikille elinehto, jotta tarinat välittyvät ja mielenkiinto ensinnäkään herää. Fade to Grey on keinahtelevassa klassisuudessaan kuin palanen mystisen Twin Peaksin liiankin täydellistä piirakkaa. Kiiltokuvamaisen pinnan alla väijyy painajainen, vai väijyykö sittenkään? Tulkinta taitaa jälleen kerran jäädä kuulijan kontolle, mistä lisäpisteet ryhmälle. Monet bändit haluavat kutsua musiikkiaan elokuvamaiseksi, mutta nyt ollaan asian ytimessä, unelmien ja päiväunien kerrostuneiden kudosten sisällä.

Eivätkä sormet mene suuhun edes niissä kohdin, kun pitää nousta westernin selkään ja karauttaa yli Darkness My Friendin kaltaisen puolifolkkiksen. Periaatteessa biisi pistää silmään maisemasta kuin yksinäinen kallio erämaasta, istuen kuitenkin jo parin kierroksen jälkeen kuvaan kuin luonnostaan. Samaa suoruutta kaikuu myös silkalle laululle ja pianolle rakennettu Bed of Roses, jonka hiljaisuus on voimaa ja sanojen väkevyys saa sielun värisemään.

Vähemmän on jälleen kerran enemmän, minkä Fox Confession toistuvasti osoittaa todeksi. Full Moon Play leikkii tuttujen palasten kanssa, kierrättää totuttuja asioita, mutta saa aseteltua ne kerran toisensa jälkeen somasti uudelleen.