Marjo Leinonen & Bublicans: Holy Roller

Playground Music

Marjo Leinonen on osoittautunut todelliseksi takuunimeksi hyvälle ja sielukkaalle menolle. Niinpä debyyttilevynsä julkaiseva Marjo Leinonen & Bublicans nappasi välittömästi huomioni, että mitäs bluesin, folkin tai rootsin rikkauksia meille tällä erää tarjotaan…

Ja kyllä muuten pyrstösulat saavatkin kyytiä, kun armoitettu vokalisti Leinonen ja kitaristi Petri Kautto käyvät rockin perinteitä kunnioittavia keskusteluitaan. Mukaan menoon eturivissä osallistuu myös Risto Kumpulaisen muhevat koskettimet, joiden mojo-pitoisuudet huitovat lähempänä kattoa. Uusi bändi soittaa niin funkimpaa, rootsimpaa kuin vaikka soulahtavan gospelista musiikkia. Kaikkea sitoo yhteen bluesrockin ja rock'n'soulin perinteisyys, joka ei kuitenkaan rajoita tai kavenna pelikenttää millään tavoin.

Näillä aineksilla ja moneen taipuvalla rytmiryhmällä syntyy yhdentoista raidan sarjakuvamainen kollaasi, jossa angloamerikkalaisen rockin syvällä kulkevia juuria etsitään, löydetään ja risteytetään. Kaiken sulkeva Holy Roller on hämmentävä outro, mutta eipä levy muutenkaan pelaa korttejaan ihan samalla tavoin kuten muut.

No More Crying napsahtaa jonnekin rock’n’soulin takakulmaan, jossa itkut on itketty ja on koittanut aika lähteä kohti uusia haasteita. There’s a Light hivuttautuu vieläkin lähemmäs gospelin kohottavia tuntoja, enkä ole lainkaan varma, että minkälainen tuo elämän kirkastanut valo onkaan. Pisimmälle kyseisellä linjastolla taitaa kuitenkin yltää Treat Yourself Right, jolla modernin ajan Janis Joplin päästelee hiljaa – ja silti niin lujaa. Joskus kaiken järisyttämiseen tarvitaan yllättävän niukasti ääntä.

Levyllä on myös menevämpi ja funkimpi puolensa, jolla kiekko avataan ja josta löytyvät ne helpoimmat tarttumapinnat. Avauksena soiva BB Queen rullaa groovella ja kepeällä askeleella, torvien törähdellessä säästeliään nerokkaasti. Heti perään ladataan New York Times ja alle kuudessa minuutissa Leinonen & Bublicans onkin jo kietonut kuulijansa pikkusormensa ympärille. Eihän tässä tehdä mitään uutta tai ihmeellistä, mutta hittolainen – kuinka komeasti bluesrockin vanha ja kolhuinen vaunu taas kulkeekaan.

Holy Roller on vahvan bändin levy, jonka rikkaat ja hienosyiset soundit nivovat jo valmiiksi potentiaalisen kappalemateriaalin yhteen. Tyylillinen kirjo on runsas, ehkä jopa turhankin värikäs joidenkin makuun, mutta kaikkea sitoo bändisoundi, sekä tietysti Leinosen upea ääni. Josko tällä kokoonpanolla saataisiin luotua jopa enemmänkin materiaalia? Toivotaan niin.