Dark Sanctuary: Cernunnos

Avantgarde Music

Ranskalainen Dark Sanctuary julkaisi uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä toinen toistaan upeampia albumeita. Bändin uusklassinen musiikki yhdisti goottityylisen tummuuden ja kohottavat äänimaisemat, joissa runsaat akustiset soittimet tekivät saumatonta yhteistyötä ns. perinteisempien bändisoitinten kanssa. Laulukielenä niin tuolloin kuin myös nyt toimi pääosin ranska, mitä nyt mausteeksi kuultiin toisinaan jotain muutakin.

Vaan sitten koittivat hiljaiset vuodet, ja niitä todella riitti. Cernunnos onkin ensimmäinen uuteen materiaaliin pohjaava pitkäsoitto sitten vuoden 2009 yhtyeen itsensä mukaan nimetyn albumin. Toki välissä saatiin pakollinen kokoelman kaltainen, mutta vasta vuoden 2021 Iterum EP sisälsi täysin uutta musiikkia.

Aikaa on kulunut, se on kuluttanut ja kokoonpanosta ovat poistuneet kumpainenkin vanha viulisti sekä rumpali. Osin uudistunut viisikko on kuitenkin vokalisti Dame Pandoran johdolla luonut albumin, joka on nimetty muinaisen luonnonvoimien jumalan mukaan. Kaiken syklisyys, elämän ikuinen kiertokulku ja kaiken omanlaisensa loputtomuus ovatkin albumin kantavia teemoja.

Musiikin saralla monikaan asia ei ole sen dramaattisemmin kiepahtanut pois sijoiltaan. Ilokseni huomasin metallin elementtien pysyneen edelleen tiukasti taustalla, vaikka doomin viittaa yhtyeelle on toistuvasti soviteltukin. Musiikillisesti teokset ovat ennemminkin uusklassisia ja dark ambientin kanssa rajapintaa jakavia. Toki mm. Asphodin elokuvamaisessa jylhyydessä on tummuutta, mutta tummuus ei missään vaiheessa peitä sävellysten kauneutta, soitinten puhtaita, hiottuja nuotteja. Basso saa lähettää pohjalla väreitään ja rummutkin liittyvät toisinaan mukaan, mutta vain toisinaan ja silloinkin erittäin rajatusti.

Neljäs raita, Yksin, vinkkaa nimellään mahdollisista pohjoisista kytköksistä, mutta en saanut napattua korviini muita tutulta kuulostavia sanoja – lieköhän kyse vain foneettisesta sattumasta? Niin tai näin, hieno kappale tuokin on ja ennen nimibiisi Cernussosin väkevämpiä äänivalleja raita on suorastaan elimellinen albumikokonaisuuden nimissä.

Sólstöður on puolestaan ymmärtääkseni islanniksi kesäpäivänseisausta tarkoittava sana, jonka mystisisyyttä huokuvista soundeista voikin aistia luonnon ikiaikaisen maagisuuden. Alkuvoimaisuuden tavoittelu soittimin ja äänin on haastavaa, mutta ranskalaiset ovatkin kokeneita kettuja sarallaan. Kerran toisensa jälkeen huomaankin vain jääväni kuuntelemaan näitä ihmeellisiä äänimaisemia, voimaa tihkuvia rakennelmia, musiikin kaiken selittävää ja kaikki portit avaavaa avainta.

Cernunnos on täydellinen paluu, koska se ei vain palauta Dark Sanctuarya valtaistuimelleen, vaan vieläpä pistää aiempia albumeita hitusen paremmaksi. Ja minä kun luulin, että Les Mémoires Blessées olisi jäänyt ikiajoiksi ylittämättä.