Musta Valo: Valtakatu

Kaakao Records

Pandemian pyyhkäistyä vanhan musiikkimaailman kartat uusiksi oli jokaisen aika sopeutua tavallaan. Herkullisen tummaa ja dramaattista post-poppia luova Musta Valo vei musiikkinsa elokuvamaisuuden entistäkin pidemmälle ja julkaisi viime vuonna Outo kesä -TV-sarjan ääniraidan. Ylellä pyörineen sarjan ohjasi ja käsikirjoitti bändin laulaja/kitaristi Lauri-Matti Parppei ja musiikkihan oli tietenkin lähtöisin orkesterilta itseltään.

En lähde tässä välissä siihen ikuiseen vääntöön, että ovatko soundtrack-levyt ns. ’oikeita levyjä’, mutta Valtakatu on ainakin ihka oikea ja kaikki ortodoksisimmatkin säännöt täyttävä pitkäsoittokokonaisuus. Eikä Valtakatu kierrätä mitään aiemmin kuultuja biisejä, vaan on ihka uusi ja ehyt paketti mustavalomaista tummaa kitarapoprockia. Kielisoittimet ovat edessä, koskettimia/efektejä uskalletaan käyttää ja rytmipuolella reitti pisteestä A pisteeseen B voidaan taivaltaa monin eri tavoin ja keinoin.

Albumin teemoiksi ilmoitetaan muistaminen, unohtaminen ja menneistä irrottautuminen. Itse olin kirjannut muutaman ensimmäisen kuuntelukierroksen myötä teemoiksi ajan ja aika-avaruuden, koska en tapani mukaan tietenkään lukenut saatetekstejä ennen musiikkiin sukeltamista ja omien mielipiteiden muodostamista. Vaan löytyyhän näilläkin tavoin yhteistä alaa, sillä kappaleiden kertojat ovat usein onnensa hukanneita ja tuoleiltaan kuin huomaamatta lattialle luiskahtaneita. Osaa vaivaa katkeruus, toiset vain haluaisivat olla toisessa ajassa ja toisinaan paikassakin. Jotain on useimmiten hukattu pysyvästi.

Kun Laivat tulevat, huomaavat valaat olevansa ihmisten kehityksen tiellä. Klementiini saattaa kertoa ystävistä hämärän jälkeen, heistä jotka viestittävät vaikka morse-koodeilla yhteyden löytämiseksi. Ja kuinka ajan tasot sekoittuvatkaan näissä hienosyisesti rakennetuissa teksteissä. Forugh Farrokhzad julistetaan unohdetuksi suuruudeksi, mutta iranilaisen naisrunoilijan vallankumoukselliset näkemykset eivät ole kadonneet mihinkään. Eivät edes hänen synnyinmaassaan, vaikka ’vaaralliset sanat’ aikansa kiellettyjä olivatkin.

Musiikkia kuunnellessa tulee yleensä keskityttyä enemmän joko teksteihin tai nuotteihin. Musta Valo on siitä virvoittava tapaus, että Magnoliat on aivan yhtä puhutteleva kokonaisuus sanoilla tai ilman. Toki Parppei osaa tipautella mitä kauniimpia sanallisia kielikuvia ja lausekukkia ihmeteltäväksemme, mutta Yksin kaikkia vastaan kietoo kyllä jännittävillä kosketinkuvioillaan ja rytminsä kerroksellisuudella kuulijansa lähelleen. Entäpä sitten Anna vanhojen unelmien kuolla -raidan samaan aikaan sirpaloituneet ja viehättävästi aukenevat sisämaailmat? Simppelin kuuloista mutkikkuutta ja toisin päin.

Yritin loppuun asti etsiä kiivaasti edes yhtä virhettä tai harha-askelta, jotta viides tähti olisi voitu tipauttaa pois kyydistä, mutta ei. Valtakatu on kaikki kaarensa, ympyränsä, spiraalinsa ja sivuloikkansa täysin pistein suorittava levy, jolta suorittaminen loistaa kuitenkin negatiivisena tekijänä poissaolollaan. Se on mysteerien vyyhti avainkasan kera, joka antaa kuulijansa päättää yhdistelmät – oikeita ja vääriä ei tietenkään ole edes olemassa. Pisimpään emmin Valtakadulla istuin penkille ja itkin -ankkurin edessä, mutta tuokin plus seitsenminuuttinen jätti asettui lopulta paikalleen, tietysti.

Musta Valo on jalostanut tumman kitarapoprockinsa omanlaisekseen musiikiksi, joka taipuu eri tasoille ja tasoilla, rikkoutumatta tai menettämättä energiaansa. Samalla sen luomat kappaleet ovat entistäkin kunnianhimoisempia, monitulkintaisempia ja jotenkin suorempia. Musta Valo loistaa viimein täydellä teholla.