Ciminero: Shadows Digging the Grave

Argonauta Records

Helsingistä käsin operoivan Cimineron toinen pitkäsoitto ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta Desibeli.netin postilaatikkoon fyysinen kopio kopsahti vasta taannoin. Eikä näin terhakasti rouhiva ja maittavan doomahtava rock mihinkään vanhene muutamassa kuukaudessa, joten lähdetään monttubileisiin avoimin mielin mukaan.

Yhdeksän raidan ja karvan alle 40 minuutin annos okkultismiin taipuvaista raskasrockia kulkeekin herkullisilla radoilla, etsien monesti kolutuista käytävistä ja kellareista uudenlaisia ratkaisuja sekä reittejä. Eli tavoitteena on napata vanhoista maailmoista parhaita paloja, sekä silata niitä hivenen uudemmilla soundeilla. Eivätkä kaikki ratkaisut ole suoraan oppikirjasta.

Ensimmäiseksi sinkuksi valittu Inner Child on ensinnäkin yllättävän rauhallinen, eikä lähemmäs viittä minuuttia yltävä siivu edes yritä villitä menollaan. Sen sijaan yhtye luottaa doomahtavaan alkusabbathiin, jossa kitarariffi ja pahaenteisesti soutava äänimaisema ovat avainasemassa. Vokalisti Valentina Vigaton vähäeleinen ilmaisu istuu kiistatta kuvaan kuin risti hautuumaalle, eikä bändi yritä peittää suotta biisin yksinkertaisen toimivaa ydintä.

Toiseksi sinkuksi nostettu Nettare d’Estasi esitetään ymmärtääkseni italian kielellä, ja raita on vielä edeltäjäänsäkin rauhallisempi, melodisempi ja uskaltaisinko sanoa jopa folkahtavampi. Vaan eivätpä 70-luvun pioneeritkaan kavahtaneet värittää ilmaisuaan tarvittaessa myös pehmeämmin vedoin, joten tälläkin osalla on paikkansa isossa kuvassa.

Kaikki kunnia em. valinnoille, mutta mielestäni rohkeammin rokkaava Yearning and Insurgency from the Empyrean on nälkävuoden pituisesta nimestään huolimatta selvempi poiminta kärkeen. Biisihän jytää ja jauhaa kuin nuori Ozzy konsanaan, mikä on siis hitonmoinen kehu näissä ympyröissä. Toinen maaliverkkoja venyttävä laukaus on tietysti avaukseksi sijoitettu Invoke Me, joka pyyhkii pöydiltä niin kynttilät kuin liinatkin. Näin ne levyt tulee potkaista käyntiin, jos mielitään pitää kuulijat hereillä pidempäänkin.

Terävien kärkien takana rintama ei ole aivan niin leveä ja syvä, kuin mitä voisi toivoa. Vaikka lopputulema on hivenen raakilemainen, en voi kuitenkaan olla huomaamatta potentiaalia lähes jokaisessa numerossa. Mitä yhtye mielestäni ehdottomasti kaipaisi on materiaalin trimmaus, rohkeampi ruodinta ja ehkä täysin ulkopuolinen tuottaja, joka uskaltaa sanoa mikä toimii ja mikä ei. Maaleja kyllä tulee, mutta kuteja ropisee myös metsän puolelle.