Otto Mikkola: Otto Mikkola

Harava Records

Otto Mikkola yllätti kerrassaan positiivisesti ja aika täydellisestikin viimekeväisellä Surun musta koira -sinkullaan. Mm. Puhelinseksi ja Autiomaa -yhtyeistä tuttu herra lähti tuolloin askeltamaan tumman ja kohtalokkaan americanan tietä. En väitä Mikkolasta muotoutuneen samalla pohjoisen vastausta Johnny Cashille, mutten toisaalta voi olla huomaamatta ainakin jonkin asteista yhteyttä mustiin pukeutuneeseen mieheen.

Nyt on koittanut debyyttisooloalbumin aika ja näistä kahdeksasta raidasta sekä puolesta tunnista on haastavaa löytää positiivista kulmaa. Toistaiseksi uusin sinkku Jos talvesta selvitään laahaa helmoja hiljaisen laulun, taustalla vähäeleisesti soittavan bändin, sekä juuri ja juuri päälle nousevan akustisen kitaran voimin. Nyt ei eletä, nyt vain selviydytään jotenkin loputtomasta talvesta. Murhe ja surumielisyys roikkuvat paksuina pilvinä ilmassa raidalta toiselle, mutta kuitenkin kaikki on samaan aikaan kirkasta ja selkeää.

Mikkola on synkkä, vaan ei mikään tuomiopäivän koittoa julistava profeetta. Hänen helvettinsä löytyy näennäisen tavallisesta arjesta, elon huomaamattoman hivuttavasta kulutuksesta, jolle yksikään sielu ei voi mitään. Näiden laulujen ihmisillä ei ole mitään suurta asiaa, jonka puolesta nousta barrikadeille. Kyse ei ole valinnoista, koska elämä on tehnyt ne jo pitkälti puolestasi. Ei ole mitään yhtä oikeaa tietä ja viisauden oppia, kun ei ole edes varaa rakastua, kuten kertoja levyn kolmannella sinkulla kyynisesti toteaa.

Näiden tarinoiden kulissit ovat tummia kaupunkeja, onnettomia kyliä ja ilottomia koteja. Antaa salaman tulla on kyllä tarina rakkaudesta, mutta tuossakin tilanteessa kortit on taidettu jakaa jo epäedullisesti pöytään. Vasta ankkurina kuultava Aja ikävä pois vilauttaa mahdollisuutta päästä pois tästä kaikesta. Nytkään kertoja itse ei pysty syystä tai toisesta tekemään ratkaisevaa valintaa, mutta ehkäpä lähimmäinen voisi tehdä sen hänen puolestaan, ja näin loppuun varataan edes pieni toivon pilkahdus.

Tummaa on lyriikoiden puolesta, jopa synkkää hetkittäin, mutta Mikkolan musiikissa lepää myös kauneutta. Em. Jos talvesta selvitään -kappale rakentuu sydäntä särkevän kauniille melodialle ja Keskeneräinen kouraisee myös syvältä rintakehästä. Lyriikat ovatkin kuin vastapaino kuullulle musiikille, eikä kontrasti pilaa tai vesitä mielestäni millään tavoin kumpaakaan Mikkolan puolta.

On haastavaa kulkea pohjoisen americanan ja kohtalokkaan folkiskelmän polkua horjahtelematta, mutta mielestäni Mikkola onnistuu esikoisellaan lähes täydellisesti. Ehkä yksi tai kaksi hiukan erilaisempaa tulkintaa olisi nostanut albumin vieläkin upeammaksi kokemukseksi, mutta ehkäpä näiden maailman pysähdyksessä syntyneiden kappaleiden piti vain saapua luoksemme kuulluissa muodoissa.